Sisu – määrittele klassikko, nuoruus ja dokumentti

0
739

Katsoin Sisun pari viikkoa sitten pitkästä aikaa, en tiennyt, että sen tiimoilta tulee joku muistelueventti, johon en itse pääse, meneeköhän sinne ketään nuoria ollenkaan, ja onko yleisö täynnä tyyppejä, jotka ovat skeitanneet viimeksi Kerman ja Soodan aikoihin, muistaako kukaan enää Sisua, pystyykö Laatoilla tai rantakurbeilla skeitata, Sisu kyllä oli väkevä, ja se herättää edelleen jotain tunteita, Kivellä oli hieno punainen fleece Friscossa ja laitoin siitä heti hakuvahdin Tori.fi:hin, kuinka monta kertaa olen nähnyt Sisun kaiken kaikkiaan ja koska viimeksi kävin Skattalla, miksei Control tehnyt kaikista leffoistaan jäänmurtajan nimisiä, Polaris, Kontio, Otso ja Urho tai Voima, toisaalta Teens on kyllä helvetin hyvä nimi leffalle.

Miten väittää, että joku on klassikko. Hankaluus piilee siinä, että klassikon tarvitsee olla jollain tavalla ajaton. HangUpia tehdessämme olemme kiinnittäneet jo usean vuoden ajan huomiota siihen, että tavat, miten skeittimedia toimii ovat huomattavasti erilaiset kuin mitä ne edustivat omalle milleniaalisukupolvelle, puhumattakaan jo 1980- ja 1990-luvulla skeitanneista.

Sisu on väistämättä monelle tapahtumaan osallistuvalle varmasti paljon enemmän ja merkityksellisempi teos kuin monelle noitaviitoissa ja Osiriksen replica-kengissä skeittaavalle nykynuorelle. Miten sitä voisi katsoa uudella tavoin, toisaalta miksi sen katsominen tuntuu edelleen hyvältä, jopa ihokarvat pystyyn saavalta kokemukselta?

Sisu lienee ensimmäinen Suomi-skefeleffa, jossa fiilistä on haettu myös filmille kuvatuin täytekuvin, joiden osalta Pasi Pauni teki todella kaunista jälkeä. 1990-luvulla yleisestikään tämä ei ollut kovin paljon käytetty tapa tehdä leffoja vielä Sisun ilmestymisen aikoihin 1996, lukuun ottamatta tietysti Alien Workshopin Memory Screenia (1991), Stereon Visual Soundia (1993) sekä Powellin ja Santa Cruzin vanhempia leffoja, joissa itse toimintaa kuvattiin filmille. Monessa leffassa sen sijaan käytettiin esimerkiksi oikeista leffoista kaapattuja kuvia tai nauhoitettua tv-kuvaa.

Nuorena mietin, että jo tapa, jolla leffa lähtee käyntiin, on ytimekäs. Kuva jäänmurtaja Sisusta, leikkaus kuvaan Controllin tiimistä. Taustalla soiva, lähes unohdettu Jale-yhtye ja näiden kappale To be your friend on vain yksi esimerkki, miten myös Sisun soundtrack muodostuu skeittileffoille epäkonventionaalisista kappalevallinnoista, jotka luovat vahvaa kokonaisuutta. Se poikkeaa tältä osin paljon Teensistä, tunnelma on jollain tavoin herkempi ja melankolisempi, poikkeuksena tosin ehkä Peken partissa oleva Johnny Clarken Blood Dunza. Mutta epäkonventionaalinen silti, olisikohan ennen Pekeä ainoastaan reggaetä ollut skedeleffassa Jef Hartselin Rubbish Heap -partissa? En tiedä, tämän kaltaisten asioiden takia rakastan skeittileffoja taiteen muotona. On jollain lailla surkuhupaisaa, että audiovisuaalisina taideteoksina musiikkivideot ja skeittileffat ovat kokeneet historiallisesti samanaikaisen kohtalon jo lähes kuolleina kulttuurituotteina.

Hessu sanoi joskus jossain TV-haastattelussa, joka oli ehkä Ylen, että Controlin tiimi muodostuu erilaisista ja eriluonteisista ihmisistä taiteilijasta hippiin, tai jotenkin näin. Tästä on ehkä tullut vielä validimpi tapa lähestyä Controllin leffoja, tiimin vetäjien polut ja tiet ovat olleet hyvin erilaisia. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Teensin (1998) tietynlainen alaotsikko, ” A year in the life of six teens” on jotenkin kuvaavaa, kukaan ei olisi voinut tietää miten elämät kulkevat eteenpäin Sisun ja Teensin aikoihin. Nuorena ja hyväkuntoisena skedeejänä yksi vuosi saattaa olla ikuisuuden mittainen, mutta vuodet menevät yllättävän nopeasti. Tällä tavoin Sisu ja Teens ovat myös omalla laillaan dokumentaarisia taideteoksia siinä missä esimerkiksi Ed Templetonin valokuvat. Hessun ja Hakin keskustelu Taksissa on sekin omalla laillaan kuin Larry Clarkin Kidsistä

Miten itse skeittaus? Täyttä sumutusta. Väitteelle Sisun dokumentaarisesta arvosta lisätukea saa jo pelkästään Kiven San Francisco -matskuista, Bay Blocks -laineista, ja EMB:n Gonz Gapin flipistä. ja jutuista Hubba Hideouttiin, myös Kärjän osalta. Jollain lailla koskettavaa myös on, miten Sisu on sukellus täysin eri näköiseen Helsinkiin skeitattavana ympäristönä: Pasilan kurbeihin, vanhan Kampin torin ympäristöön, Pohjoisrannan kurbeihin, Grand Marinaan. Paljon pyöreitä flattireilejä, joista suuri osa on nykyään taloyhtiöiden tapittamia ja Pasila on täysin eri näköinen kuin nykyään.

Olen ajatellut usein Toman matskuja katsoessa, että skeittauksella oli tavallaan videolle aikoinaan ehkä jopa kovemmat vaatimuksetkin, ehkä jutut mitä kuvattiin, olivat sen tapaisia, että niihin ei ilman kameraa lähtisi muuten hyppäämään tai haastamaan. Spotit ovat enemmän ”epäspotteja”, raffeja sekä myös paljon vaativampia kuin kansainvälistyneen Helsingin tuomat plazat. Nykyään tuntuu olevan kaiken ikäisissä paljon porukkaa, jotka eivät voi tehdä edes flättiflippiä ilman Insta-storya…

Nostalgia on nykyään omanlainen kirosana. Jos joku on klassikko, niin onko se automaattisesti osa myös nostalgiaa? Tässä on myös jonkinlainen klassikon kynnyskysymys, ollakseen klassikko, se vaatii muistamisen, mutta myös uudelleen löytämisen. Tämä mielestäni jo itsessään oikeuttaa Sisu Listening Partyn. Löytäkää Sisu uudestaan. 

Sisu kirja ja T-paita myynnissä valikoiduissa skedekaupoissa

Joonas Pulkkinen

Skedenörtti, päätoimittaja Hang Up