This is a lifetime…ish deal

0
274

Instagramin ihmeellinen maailma vierittää silmiemme eteen yhä nuorempia ihmelapsia, jotka tekevät taaperoikäisenä juttuja, joita me vanhemmat skeittaajat opimme vasta monen vuoden skeittaamisen jälkeen, tuskin silloinkaan.
Vastavuoroisesti internet vyöryttää eteemme myös vanhempia skeittaajia, joiden tahti ei näytä hidastuvan, vaikka ikä alkaa jo kuutosella. Esimerkiksi äskettäin Ron Allen – joka oli päätähti ensimmäisessä varsinaisessa skeittileffassa, jonka koskaan näin (H-streetin Shackle me not vuodelta 1988) – sai guest modelin Krookedilta.

Laudan mainospätkässä 59-vuotias Allen tekee varial late flipin, joka on kieltämättä varsin kunnioitettava suoritus hänen ikäiselleen. (Toim. Huom – Tämän kirjoittamisen jälkeen Allen teki myös bs fiftari varial late flipin.) Ronin asenne on uskomaton, hän ei selkeästi mieti minkä ikäinen on vaan skeittaamisen ihmeellinen nuorentava vaikutus näyttää tekevän Allenista henkisesti ikinuoren, vaikka airwalk ei enää samaan mittaan venykään.

”Ikä on vain numero” on yleinen kannustus niille, jotka miettivät ikääntymisen vaikutuksia. Itselle Suomen skenessä on aina ollut joku vanhempi, jota on voinut pitää todisteena siitä, että vielä on vuosia jäljellä. Uuksu, Rad Mike, Hynninen, kaikki ovat useita vuosia minua vanhempia. Kivi on suunnilleen saman ikäinen ja skeittaa edelleen paremmin kuin kukaan.

1990-luvulla 30-vuotias skeittaaja oli ajatuksissa ikäloppu, 40-vuotias oli mahdottomuus ja 50-vuotias huono vitsi. Monta vuotta vanhempia skeittaajia pystyi pitämään merkkinä siinä, että vielä ei ole tulossa barrikadit eteen – maaliviiva siirtyi aina vuodella eteenpäin, kun joku viitoitti tietä.

Nykyskeittaajalle voi olla vaikea ymmärtää, että 1990-luvun alkupuolella tämän päivän ”vanhojen” skeittaajien sukupolvelle oli mahdoton ajatus ajatella 45-vuotiasta skeittaajaa, jolla on lapsi ja perhe.

Skeittaus miellettiin myös skeittaajien parissa nuorten lajiksi ja tähän vaikutti varmasti paljon se, että Jenkeissäkin 1980-luvun huiput ilmoittivat vetääntymisistään jo 90-luvun alussa. Tony Hawk, Rodney Mullen, Matt Hensley, Caballero… kaikkien ura tuntui tietyssä vaiheessa olevan loppusuoralla jo vuonna 1992. Kun Video Days tuli ulos 1991, Gonzia pidettiin jo tosi vanhana, joka tosin vielä kruisi siististi ja teki myös hulluja juttuja. Mutta käytännössä ajatus monen kohdalla Gonzista oli ajatus osana uransa ehtoopuolella olevien skeittaajien joukkoa. Moni mainituista ilmoitti eläkkeelle vetäytymisestään kertaalleen jo ennen kuin kolmekymppiä oli saavutettu. Kuinkas sitten kävikään?
Mutta onko ikä vain numero? Seinfeldin legendaarista kirjastopoliisia lainatakseni: ”I got newsflash for you boy!”. Ikä on enemmän kuin vain pelkästään numero.

Kukaan ei skeittaa ikuisesti ja nyt aletaan lähestyä pistettä, jossa meidän sukupolvemme skeittaajat joutuvat lopulta laittamaan laudan naulaan, lopullisesti. Siihen voi mennä vielä 5, 10 tai 15 vuotta, riippuen ihan miten paikat ja pää kestävät. Mutta vääjäämätön fakta on, että se päivä tulee, jolloin vedät viimeisen ollien.

Kuulostaa hirveän dramaattiselta, mutta sitä ihmiselo on – jonain päivänä teet jokaista asiaa elämässäsi viimeisen kerran. Irtipäästäminen on ihmiselämän vaikeimpia asioita. En voi olla miettimättä sitä päivää, jolloin Rad Mike skeittaa viimeisen kerran. Toki Miken tuntien se on varmaan vasta sitten, kun hänen jalkansa eivät enää kanna. Tämä päivä joka tapauksessa tulee vielä koittamaan, ja ajatus siitä konkretisoi itselleni sen, että skeittauksessa on raja-aitansa, jolloin jopa Rad Mike joutuu lopettamaan. Mies on kumminkin periaatteessa skeittauksen supersankari.

Itse lähestyn viittäkymmentä. Tänä kesänä olen skeitannut lähinnä slappyja. Joku voisi sanoa sitä luovuttamiseksi, mutta itselle se on ollut mahdollisuus oppia vielä jotain uutta.

Kurbi- tai kaariskeittaus ei ole sitä tarjonnut enää vähään aikaan. Olen pitkälti osannut samat kaari- ja kurbijutut viimeiset 10 vuotta. Niitä on edelleen kiva tehdä, mutta uusien asioiden oppiminen on yhä vaikeampaa. Fiilis on lähinnä se, että vanhojen säilyttäminen on sekin ollut työn ja tuskan takana. Slappyt ovat tarjonneet mahdollisuuden vielä oppia uutta maanläheisesti. Mutta siitäkin huolimatta on selvää, että kukaan meistä ei tule skeittaamaan ikuisesti, edes slappyja.

Kuulostako jo vanhan miehen katkeralta tilitykseltä? Toki skeittauksen lopun väistämätön häämöttäminen on ikävä asia – mutta olen iloinen siitä, että niin monta vuotta se tarjosi minulle niin paljon. Nyt onkin hyvä hetki kysyä olisiko se voinut tarjota vielä enemmän?
Kaikki ne kuvaukset, reissut ja tourit muodostuivat helposti myös asioiksi, joita alkoi pitämään itsestäänselvyytenä skeittauksen jatkuessa vuodesta toiseen, vähän itseään toistaen. ”En jaksa nyt ländätä, kun tänne voi tulla uudestaan”, on ajatus, joka jokaisella skeittaajalla on käynyt mielessä. Montako kertaa tuli mentyä? Näin auringonlaskun näkevänä voin tarjota vain nuorille skeittaajille vinkiksi: jokainen reissu ja kuvauskerta on yksi reissu tai kuvauskerta vähemmän siitä kokonaismäärästä, mitä tulet elämäsi aikana tekemään.

Jokainen voi tehdä elämänsä aikana vain rajallisen määrän toureja ja partteja. Ja seuraava saattaa aina olla se viimeinen.

Partit ja ländätyt temput audiovisuaalisina tallenteina eivät ole kaikki kaikessa, mutta niitä tehdessä koetut hetket ovat. Ystävät ja heidän kanssaan koetut kokemukset, ländätyt ja ländäämättömät temput, jokaisen tourin spottien löytöretket, ovat ainutlaatuisia hetkiä. Näistä kannattaa nauttia ja yrittää elää siinä hetkessä, sillä juuri se hetki ei tule koskaan takaisin.

Ja jossain kohtaa tulee hetki, kun ne hetket on eletty, eikä seuraavaa reissua enää tule. Tämä toki pätee elämän kaikkiin asioihin, mutta skeittaamisen loputtomassa nuoruuden huumassa monesti unohtuu, että tosiaan, myös skeittaus lopulta loppuu.

Tämä tapahtuu toki vain fyysisesti – en nimittäin usko, että se ajatuksissamme tulee jättämään ketään meistä rauhaan, niin kauan kun henki skeittaajassa kulkee.

Teksti ja kuvitus: Mikko Kempas

Tekstin alussa mainittu H-streetin Shackle me not – tämä ei ollut ihan ensimmäinen kosketus skeittaamiseen, mutta ensimmäinen ”rehellinen” kosketus Amerikan skeittikulttuuriin näyteltyjen leffojen sijaan – 35 vuotta myöhemmin, tässä sitä ollaan: