Ponke’s KOIRA on Ponke’s The Shopin tuorein leffa, joka on tiimin onnitteluvideo 30-vuotiselle, Suomen vanhimmalle skeittikaupalle. Leffalle pidettiin koronasta johtuen poikkeuksellinen etäensi-ilta Youtubessa lauantaina 28.11.
Toimitus sai kiinni Ponke’sille yli kymmenen vuotta vetäneen ja miltei kymmenen vuotta Ponke’sissa työskennelleen Nikolai Alinin, jonka Ponke’s uran viimeiseksi projektiksi KOIRA jää. Nikke siirtyy pois skedebisneksestä ja jatkaa uusiin haasteisiin, joten halusimme ottaa selvää, minkälaista skeittikaupan team managerin duuni on.
Niken haastis by Kemppu
Moi Nikke! Olet ollut pitkään Ponke’sin team managerina – mikä on ollut parasta ja pahinta team managerin roolissa? Tuleeko mieleen yksittäistä tarinaa?
Moi Kemppu! Laskeskelin tuossa justiinsa, että aloitin team managerina 2012 eli tosiaan, kahdeksan vuotta oon tehnyt kyseistä hommaa. Toki näin pienessä porukassa paljon tehdään yhdessä tiimin kanssa, mutta lopullinen vastuu tiimin pyörittämisestä on viime kädessä ollut mulla.
Team managerin homma on siinä mielessä hankalaa, että sen tekemiseen voisi käyttää loputtomasti aikaa: aina voisi järjestää enemmän reissuja, tapahtumia, kisoja, kuvata enemmän someen, organisoida juttuja, potkia jengiä eteeenpäin… se lista asioista, joita voisi tehdä aina vaan enemmän ja paremmin on miltei loputon. Joskus se turhauttaakin, kun usein pitää muita työhommia priorisoida tiimijuttujen edelle. Vastaan siis päivätyökseni Ponke’sin verkkokaupasta ja markkinoinnista, jonka yksi osa-alue tiimin toiminta ja sponsorointi tietysti on.
Haastavinta on siis ehkä se, ettei se homma tule koskaan valmiiksi ja aika ei riitä siihen sillä tasolla, millä haluaisin sitä tehdä. Olisi mahtavaa järjestää jatkuvasti toureja skedeejien kanssa, kiertää kuvaamassa ja tarjota sitä kautta jengille hyvää meininkiä.
Mitään yksittäistä paskaa muistoa ei tule mieleen, mutta kyllä aina tourit, joilla ei saada aikaan niin paljon kuin haluaisin, harmittaa hetken aikaa. Lontoossa esimerkiksi oltiin viis päivää, joista 3,5 satoi kokonaan ja loput päivät oli aika harmaita. Silloin harmitti, että oli niin paljon hyviä spotteja, joilla olisi haluttu käydä ja joka mesta märkänä. Jälkikäteen sekin reissu tuntuu kyllä hyvältä ja meininki oli hauska, vaikka skeittauksellisesti kaikilla jäikin hampaankoloon. Yleisesti managerina vaikeinta on kuitenkin päättää yhteistyö jonkun skedeejän kanssa, vaikka yleensä siinä vaiheessa kun siihen ratkaisuun päädytään, molemmat osapuolet on täysin sinut asian kanssa. Kerran Vansin managerina jouduin soittamaan yhelle kaverille ja päättää yhteistyön, niin frendi sitten vaan sanoi että ”Ymmärrän ihan täysin, mä oon odottanut tätä puhelua jo vuoden – no hard feelings!”. Eli monesti skedeejä, joka ei esimerkiksi enää käytännössä skeittaa, ymmärtää itsekin, että sponsorointi ei ehkä enää ole järkevää kenenkään kannalta.
Parasta team managerina on tietenkin jengin kanssa tekeminen, yhdessä reissaaminen, yhteiset kokemukset ja se tunne, kun voi olla avuksi jollekin. Vaikka pohjimmiltaan kaikki skeittauksessakin tapahtuva sponsorointi on firmojen markkinointia, sen mahdollistamat jutut skeittareille on tosi merkittäviä. Skedeejät hyötyy taloudellisesti, kun skeittivälineistä ja kengistä esimerkiksi ei tarvitse maksaa ja sitä kautta ei tarvitse miettiä kamojen kulumista. Voi keskittyä täysillä siihen omaan juttuun, eikä tarvitse säästellä kamoja kehittymisen kustannuksella, kun on se sponsorin tuki takana.
Parhaita muistoja on yhteiset reissut ja se tunne, kun yhdessä katsotaan vaikkapa jotain yhdessä aikaansaatuja matskuja – videota tai kuvia tai muuta. Ehkä parhaat reissumuistot on Barcelona-reissu 2016, Berliini 2012 ja Pelagon kanssa yhdessä tehty zygätouri Porvooseen 2014.
Myös tiimiin kysyminen on siisti hetki – se on kuitenkin skeittarille aikamoinen tunnustus, että joku uskoo sun tekemiseen ja haluaa tukea sitä. Sellaisen viestin kertominen tuntuu hyvältä.
KOIRA juhlistaa Ponke’sin 30-vuotista uraa skedekauppana. Kuinka suuri osuus sulla on kyseisen leffan ideoinnissa ja koostamisessa?
Mun rooli tän projektin tiimoilta pieneni vuoden mittaan, koska meille tuli perheenlisäystä syksyllä ja jouduin sitten luonnollisesti olemaan etäämmällä projektista. Mun tehtävänä tässä, kuten kaikissa projekteissa, joita Ponke’s skeittauksen tiimoilta tekee, oli organisoida se koko paketti, seurata sen etenemistä, laskea budjetti ja raportoida projektista tarvittaessa Kekelle (Ponke’sin omistaja). Yhdessä tiimin kanssa kuitenkin suunniteltiin projekti: minne lähdetään reissuun, kuka/ketkä kuvaa, milloin mennään, miten leffa esitetään ja missä, julkaistaanko jotain muuta leffan ympäriltä ja sitä rataa. Annettiin Artulle täysin vapaat kädet leffan kuvauksen ja editoinnin suhteen ja mun mielestä sen pitääkin mennä sillä tavalla – pitää luottaa niihin tekijöihin, jotka on palkattu tekemään sitä, mitä ne parhaiten osaa. Jos ei luota tekijöihin, voi yrittää itse. Konsta Ojala teki grafiikat leffaan, mutta muuten se on Artun käsialaa ja oon todella fiiliksissä kokonaisuudesta. Big up, Arttu!
Minkälainen rooli sulla on siinä, mitä materiaalia Ponke’sin someen laitetaan? Onko teillä teamin kesken sopimuksia siitä, kuinka paljon someen pitää tulla materiaalia? Mitä jos tiimiläiseltä ei tule matskua mihinkään, soitatko managerina perään?
Yleisesti ottaen mun toimenkuva on Ponke’sissa vastata nimenomaan siitä, miltä Ponke’s näyttää ulospäin, mitä matskua julkaistaan ja mihin kanaviin. Diggaan siitä, että skedekauppojen somefeedissä tapahtuu sitä itseään, eli skedeemistä, eikä pelkästään näy staattista tuotekuvaa. Molempia tarvitaan ja uutuustuotteista on hyvä infota asiakkaita, mutta skedeystä ei saa unohtaa siinäkään hommassa.
Meillä on sellainen diili, että tiimiläiset saa laittaa itse someen klippejä/kuvia, mutta useimmiten se menee mun kautta siten, että pöllin tiimiläisten omilta tileiltä klippejä ja joko koostan niistä jotain remixejä tai pistän sellaisenaan Ponke’sin someen. Siten kellekään ei tule fiilis että haippaa itteään ja muutenkin se on tosi jouhevaa, kun voin tehdä sitä etänä nopeasti ja näppärästi.
Ollaan aika lungeja ton materiaalin tuottamisen suhteen, enkä kuumottele tyyppejä, vaikka joskus olisi hiljaisempikin jakso somessa. Monesti silloin voi esimerkiksi olla joku tiivis pätkän kuvaamisjakso, eikä perus someklippejä tule ja se on täysin ok. Arvostan kuitenkin vanhan liiton miehenä oikeat leffat ja partit selkeästi somen yläpuolelle – niissä on todellista arvoa, eikä vain hetken fiilistä, mikä on sekin paikallaan ajoittain. Ei mua kiinnosta, jos Niilolta ei tule kuukauteen someen klippiä kun siltä tulee kolme parttia vuodessa. Siinä vaiheessa on ihan sama, jos somessa olisi hiljaisempaa – tosin Niilon tapauksessa myös someen tulee matskua tosi hyvin.
Olet team managerin lisäksi tiimissä itsekin ja lisäksi vielä töissä Ponke’sissa. Miten tasapainoilu roolien välillä onnistuu?
Välillä paremmin, välillä huonommin, sanotaan näin. Tykkään managerin hommista ja yleisesti monenlaisesta puuhailusta ja organisoinnista, mutta skeittauksen kanssa tilanne on kieltämättä usein vähän kompleksinen. Toureilla esimerkiksi suurin osa energiasta menee kaikkeen muuhun kuin skedeemiseen: autolla ajamiseen, tankkaamiseen, kuittien keräämiseen, spottien suunnitteluun (yleensä yhdessä kuvaajien ja tiimin kanssa toki), ruokamestojen metskaamiseen ja niin edelleen. Tavallaan mun tehtävänä on mahdollistaa, että muiden kuvaus ja sessarit menee jouhevasti – ja sitten välillä itsekin yritän saada jotain nauhalle.
Kyllä mä monesti haaveilin, että olis vaan siellä vänin takapenkillä ja kattelis ikkunasta maisemia ja skeittais silloin kun päästään spotille.
Mutta nythän mulla loppuu sekä duunit Ponke’sissa että team managerin hommat, joten näin varmasti jatkossa tuleekin tapahtumaan ja sitä kyllä odotan innolla. Aika aikaansa kutakin – managerin pesti on ollut tosi opettavainen ja siinä on päässyt tekemään paljon, mutta nyt tuntuu hyvältä siirtää se eteenpäin ja jättäytyä itse taka-alalle siitä hommasta. Oon tosi tyytyväinen, minkälainen leffa KOIRA on – koronavuosi on ollut aika myrkkyä itse kullekin, ja ylipäänsä leffan tekeminen oli aluksi vaakalaudalla. Tähän on hyvä lopettaa miltei kymmenen vuoden ura Ponke’sissa.
Kiitos haastiksesta ja onnea tulevaan!
Kiitos!
Artun haastis by Nikke
Moi Arttu, tänään illalla leffa etäensi-illassa – onko leffa jo valmis?
Nyt voin kyllä sanoa hyvällä omallatunnolla, että nyt se on valmis. Tein eilen yöllä kahteen asti sitä ja sain nyt sen siihen tilaan, että voin sen hyvällä fiiliksellä näyttää. Luulen, että tsekkaan kuitenkin vielä tekstejä ja värejä vähän, mutta kyllä se kokonaisuus on nyt valmis jo tällaisenaankin.
Projektissa oli kaikenlaista haastetta, eikä vähiten alkuperäisen suunnitelman pilanneen pandemian johdosta. Minkälainen projekti oli kuvaajan näkökulmasta?
Projekti alkoi skeittivideoksi aika suunnitellusti ja jopa harvinaisella tasolla oli suunnitelmat siitä, kuinka pätkä kuvataan, missä, milloin jne. Suunnitelma oli alusta hyvin tarkka ja selkeä: kuvataan viikko ulkomailla ja sitten viikko Suomessa ja koostetaan näistä leffa. Lopulta tämä suunnitelma jouduttiin tietysti perumaan, jolloin projekti kääntyi enemmän klassisemmaksi skeittivideoksi vailla tiukasti tehtyjä pitkän tähtäimen suunnitelmia.
Projektin haasteellisuus tuli nimenomaan esille selkeän suunnitelman muuttuessa aika nopeasti täysin uudeksi lähtöasetelmaksi: alkukesästä jengi vielä selkeästi odotti, että päästäisiin sittenkin lähtemään Portugaliin ja kun lopulta tilanne oli mikä oli eikä reissuun päästy, tuntui että projekti vähän pysähtyi. Loppukesästä ja syksyllä kuvailut kuitenkin saatiin uudelleen käyntiin, kun kävi selväksi, ettei ulkomaille tulla pääsemään eikä Suomen kesäkään kestä loputtomiin.
Ponke’sin ulkopuolisena kuvaajana oli hauskaa oppia tuntemaan uusia tyyppejä, joihin ei olisi ilman tätä projektia todennäköisesti tutustunut, vaikka kaikki tiimiläiset entuudestaan tiesinkin. Pätkää editoidessakin monesti mietin, että on ollut mukavaa tutustua uusiin tyyppeihin projektin kautta.
Mun mielestä tää projekti todisti sen, että jopa kavereiden kanssa leffaa kuvatessa on tärkeää, että joku porukasta toimii kapellimestarina ja olisi hyvä, että jollain olisi aina se kokonaispaketti kasassa. Tämän projektin tiimoilta oppi entistä enemmän arvostamaan sitä, kun ihmiset laittavat itseään likoon ja järjestävät asioita muiden hyväksi. Projektin haasteena oli epävarmuus ja ajoittainen epäselvyys projektin etenemisestä, mutta lopputuloksena päällimmäinen fiilis on hyvä ja oon tyytyväinen videoon, joka kuvattiin maailmanlaajuisen pandemian aikaan, aika erikoisissa olosuhteissa kuitenkin.
Sinut tunnetaan ehkä enemmän snoukka- kuin skeittikuvaajana. Miten vertaisit snoukkauksen ja skeittauksen kuvaamista? Kummasta pidät enemmän?
Tätä tulee kyllä mietittyä vuosi vuodelta enemmän ja täytyy todeta, että nykyisin tykkään entistä enemmän skeittauksesta, niin itse skeittaamisesta kuin sen kuvaamisestakin, vaikka itsekin pitkään olen miettinyt olevani ensisijaisesti lumilautailija.
Skeittauksen ja lumilautailun kuvaaminen on tosi erilaista. Snoukkausta kuvataan huomattavasti suunnitelmallisemmin kuin skedeystä, skeittaus on spontaanimpaa. Snoukkahommissa on aina talvi ja talvella on kylmä, vähän valoa ja kaikki vaatii enemmän säätämistä. Kuvaussetit on snoukkahommissa ajoittain oikeesti aika työläitä – näpit ja varpaat jäässä rakennetaan spottia koko päivä ja sitten, monen tunnin urakan jälkeen toivotaan, että ehditään kuvata ennen kun tulee pimeä. Olen muutenkin alkanut karsastamaan juurikin tätä rakentamista snoukkakuvauksessa, vaikka hyppyrit ja muut rakennetaankin lumesta. Mitä vanhemmaksi tuun, sitä enemmän kyseenalaistan sitä rakentamista: Miksi me rakennetaan tää hyndä tähän hänkän eteen, ei skedelläkään rakenneta mitään hyppyreitä vaik lauta on pienempi ja irti jaloista? Skedeys tuntuu aidommalta tässä suhteessa.
Snoukkatempun kuvaus vie rutosti aikaa ja muutenkin lumilautailu on skeittausta aikaavievempi laji. Snoukkahommissa se on yleensä maksimissaan yksi spotti per päivä eikä sitä pysty käytännössä kuvata kahdestaan. Aina pitää väsätä vauhteja, spotin rakentaminen vaatii käsiä, spotilla lasketaan autotielle ja jonkun pitää kattoa liikennettä ja niin edelleen. Skeittauksessakin välillä pitää olla joku katsomassa autoja tai muuta, mutta yleisesti ottaen skeittikuvaaminen on huomattavasti helpompaa kun voi mennä vaikka kuvattavan kanssa kahdestaan. Skedeyksen kuvaamisessa toki kiehtoo myös kesä ja ulkona, yleensä aika mukavassa kelissä hengaileminen. Loppupeleissä nämä kaksi kuvattavaa lajia on kuitenkin aika erilaisia.
Snoukkaspotit on yleensä myös tosi hajallaan: yksi hänkkä on Viherlaaksossa ja seuraava spotti onkin sitten Järvenpäässä. Skeittaus on paljon lähempänä normaalia elämää – samalla kadulla voi olla useampia spotteja ja homma on vaivatonta. Samalla snoukkaspoteissa kiinnostaa nykyään skeittityyppinen lähestyminen eli nimenomaan luonnollisten, ei-rakennettujen spottien laskeminen ja kuvaaminen. Joskus ollaan käyty kuvailemassa jopa ihan kävellen ja kuvattu tosi skeittityylistä matskua. Sen kaltainen kuvaaminen tuo snoukkaukseen fiilistä.
Ponke’sin leffaprojektissa aikataulut menivät uusiksi ja kalentereita jouduttiin jumppaamaan moneen kertaan, mutta sulla tuntui pysyvän aina homma lapasessa, säädöstä huolimatta. Miten organisoit elämääsi opiskelujen, työn, parisuhteen, harrastusten ja kuvaamisen sekamelskassa?
Tasapainon ylläpitäminen on tottakai vaikeeta välillä, pakkohan se on tunnustaa. Mä pidän itseäni vähän malttamattomana sen puolesta, että mun on pakko aina tehdä jotain ja intohimon kohteita on useita, joista valita.
Organisointia teen tärkeysjärjestys-ajattelulla, siten että esimerkiksi koulu ja työ on velvollisuuksia, joista en halua tinkiä. Organisointia vaatii eniten se, miten niitä vapaaehtoisia ja silti tosi tärkeitä juttuja saa tehtyä ja niille järjestettyä aikaa – kuten vaikkapa skeittaukselle. Esimerkiksi viimeinen kuukausi on mennyt käytännössä ilman skeittausta, kun töiden jälkeen olen tehnyt illat kouluhommia, hengaillut tyttöystävän ja koiran kanssa sekä editoinut videota. Elämä menee vähän jaksoittain kuitenkin, joskus tehdään enemmän tätä ja sitten toisena aikana enemmän jotain muuta. Näin mä sen mun päässä ainakin ajattelen.
Onneksi organisointia oppii koko ajan enemmän. Siihen liittyy vahvasti kuitenkin uhrausten tekeminen – hyvä esimerkki on tämä syksy: elokuun jälkeen en ole juurikaan itse skeitannut, kun sen edelle on priorisoinut monta muuta asiaa.
Kuka Ponke’sin tiimiläisistä jäi mieleen projektia tehdessä – ketä tykkäsit eniten kuvata?
Kaikista siisteintä on kuvata tietysti kun mennään kovaa ja tehdään pelottavia juttuja, se on selvä. Mut kuvattavista Matse, Herkko ja Wilson jäi mieleen erityisesti, niiden kanssa on todella helppoa kuvata. Matsen kanssa ollaan tietysti tunnettu pikkupojista ja senkin takia kuvaaminen on tosi siistiä Matiaksen kanssa. Kaikki nää kolme skeittaa vielä tosi eri tyyleillä, mikä on aina virkistävää kuvaajan näkökulmasta. Parasta on spekuloida juttuja kuvattavan kanssa yhdessä, tehdä ryhmätyötä. Ylipäänsä vuorovaikutteinen tilanne kuvattavan kanssa on tosi tärkeää lopputuloksenkin kannalta – esimerkiksi Wilsonin kanssa saatetaan puhua jostain ihan muusta viis minuuttia yritysten välissä ja sitten taas jatkaa. Toisaalta on välillä ihan hauska seurata vierestä kun esimerkiksi Herkko tai Matse alkaa stressailee jos ne ei saa jotain päälle, mut ne tekee sen aika omassa hiljaisuudessa, ne ei pura sitä muihin.
Kuvaajalla on mun mielestä tosi iso rooli leffoissa ja skeittauksen kuvaamisessa ylipäätänsä: kuvaajalla on valtava mahdollisuus vaikuttaa siihen, saako skeittari itsestään parhaan irti ja saadaanko trikki yhdessä päälle. Välillä kuvaaja on sosiaalipsykologi – pitää tarkasti arvioida, miten tsempataan erilaisia ja eriluonteisia tyyppejä. Mutta huomaan kyllä myös itsestäni, etten väsyneenä jaksa niin paljon tsempata kuvattavia, vaikka haluaisinkin. Matse huomaa musta heti, jos oon väsynyt tai huonolla tuulella ja se sanookin monesti suoraan, että ”nyt sua Arttu ärsyttää tää jo vai mitä?”, vaikka oon oikeesti vaan vähän väsynyt. Et omal käytöksel pystyy vaikuttaa tosi paljon siihen, et millanen se tilanne on ja et miten kaikki jaksaa. Mut se toimii tietysti molemmin päin, ja sen takia näiden tyyppien kanssa onkin hieno kuvata koska ne osaa myös kokoajan huomioida sitä kuvaajaa. Kyse on vuorovaikutuksesta skedeejän ja kuvaajan välillä ja kun se toimii, pitkiäkin hinkkajaisia jaksaa kumman hyvin. Ja lopussa kaikki on tyytyväisiä siihen, että jaksettiin yhdessä hinkata ja ottaa uusiks aina uudelleen ja uudelleen.
Opiskelet parhaillaan yliopistossa, mutta oletko miettinyt ammattikuvaajan uraa – vai onko kyseessä pelkästään harrastus ja työ on muualla?
Opiskelen kestävyystieteitä Helsingin Yliopiston ohjelmassa, jonka nimi on Environmental Change and Global Sustainability eli suomeksi Ympäristömuutoksen ja globaalin kestävyyden maisteriohjelma. Aika poikkitieteellinen ohjelma, ja oon tosi innoissani opiskelusta ja oonkin istunut viimeiset kolme vuotta jok’ikisellä luennolla yliopistolla. Mun mielestä on huikeeta, että siellä on ne asiantuntijaproffat, jotka on just mua ja meitä opiskelijoita varten ja joilta mä voin kysyä mitä vaan ja oppia joka päivä uutta. Kohta kun mä valmistun niin mulla ei oo enää tätä resurssia, se tuntuu melkeen haikeelta. Oon muutenkin tosi fileissä koko yliopistomaailmasta ja tutkimisesta. Mun tavote on saada Herkko yliopistoon, oottakaa vaan 😀
Mä en missään nimessä haluaisi olla ammattikuvaaja, mun työura ja suunnitelmat, joiden eteen teen töitä joka päivä on ihan muualla kuin kuvaamisessa. Kuvaaminen on mulle vaan harrastus, hauskaa ajanvietettä, jossa on mukava koittaa kuitenkin kehittyä.
Tässä maailmassa on miljoona asiaa, joita ois mielenkiintoista tehdä, mutta kuvaaminen ei ole se, mihin haluaisin panostaa ja keskittyä niin paljon että yrittäisin tehdä siitä uraa. Mun mielestä on paljon asioita, jotka kannattaa pitää harrastuksina, jotta niiden hauskuus ja ilo säilyy. Jos esimerkiksi kuvaamisesta tulis mun duuni, se koko ajatus kuvaamisesta todennäköisesti muuttuis. On ihan eri asia tehdä omalla kaveriporukalla videota omaksi ja yhteiseksi iloksi kuin kuvata tosissaan asiakasduuneja työkseen. Oon kuitenkin ihan varma, että vielä vanhanakin kuvailen jotain pikkuvideoita – se on niin mukavaa tekemistä.
Tähän on hyvä lopettaa. Iso kiitos haastattelusta ja tietysti itse leffasta jätkälle. Lähetätkö vielä jonkun lopputerveisen HangUpin lukijoille?
Kiitos itsellesi ja Hang Upin lukijoille: käykää testaamassa Caloniuksenkadun Falafel Cafe-niminen mesta. Ihan loistava palvelu, todellinen Töölön jemmattu helmi. Omistajapariskunta tuntee kaikki asiakkaat nimeltä ja meininki on todella hyvä – ruoka erinomaista, kotitekoisen henkistä falafelsafkaa. Joskus meen sinne yksin lounaalle ja höpöttelen omistajan kanssa koko lounaan ajan. Falafel Cafe, siinä on hyvän mielen mesta, menkää sinne. Peace. Terveiset myös kaikille Ponke’sin tiimiläisille kun sain olla mukana ja kuvaamassa teitä.
Kuvat: Nikke Teksti: Kemppu, Nikke Video: Arttu Lahti
Ponke’s Instagram
