Nykypost on Tikarista, Kesästä, Lighthouse Projectista ja Laminan tiskin takaa tutun Toni Salmisen viimeisin musaprojekti, joka yhdistelee spoken wordia ja elektronista musiikkia. ”Nykypost sai alkunsa 2018 syksyllä. Alun perin idea lähti siitä, kun kiinnostuin spoken word -kamasta vuosien räpin kuuntelun jälkeen. Bongasin Helsinki Poetry Connectionin järjestämät open mic -lavarunousillat. Kävin katsomassa ja lukemassakin tekstejä siellä. Homma jäi hautumaan pariksi vuodeksi, kunnes olin Turussa Saul Williamsin keikalla, jolla frendin räppibändi oli lämppäämässä. Kuulin siellä sellaisen biisin kuin Coded Language, joka iski pitkästä aikaa silleen, että sukat pyöri jaloissa. Etsin himassa lisää infoa, ja löysin netistä sellaisen Def Jam Slam Poetry -illan, missä Saul Williams veti sen saman biisin a cappellana. Olin että ei hitto, mä teen tästä sellaisen keskiluokkaisen lähiönuoren valkoisen miehen version. Sellaisen kevyen larppauksen samaan tyyliin, mutta omilla sisällöillä. Oltiin silloin tekemässä Lighthouse Projectin levyä, ja se teksti päätyi sille levylle; biisin nimi on “Vain Elämää”. Se oli ensimmäinen nauhoitettu spoken word multa, ja se sai yllättävän hyvän vastaanoton ja tuntui tosi luonnolliselle jatkumolle omaan tekemiseen. Sitten tämä samainen turkulainen räppijäbä, joka oli ollut lämppäämässä Saul Williamsia, Antti Satta, joka siis vaikuttaa Ronskibiitissä, pyysi mua Turkuun keikalle taidegalleriaan. Kysyi, saisinko kasattua jonkun spoken word -setin. Sanoin, että joojoo. Sit mun toinen frendi Kesästä, Antti-Ville Muurman, joka on sellainen synavelho, teki nopeasti muutamia taustoja. Ekat biisit on tehty niin, että kirjoitin tekstin, luin saman tien puhelimeen, lähetin WhatsApp-tiedostona Antti-Villelle, ja se teki kymmenessä minsassa niihin taustat. Se oli enemmän sellaista äänikollaasia, jossa saattoi olla joku Panteran riffi vaan hidastettuna taustalla ja mun tekstit luettuna päällä. Julkaistiin näitä SoundCloudissa. Ensimmäinen keikka oli se taidegallerian keikka Turussa joulukuussa 2018”, kertoo Toni Nykypostin synnystä.
Nykypost julkaisee elokuussa 2020 ensimmäisen levynsä. Levyn piti tulla jo keväällä, mutta kuten moneen muuhunkin, vaikutti korona myös tämän viivästymiseen. Ei ole järkeä julkaista levyä, kun keikkoja on jouduttu perumaan. Levyä on äänitetty rauhassa nyt kesällä. Fyysistä kopiota ei ole tulossa, mutta levy tulee Spotifyyn.
“Ollaan koitettu lähestyä tätä sellaisena kuunnelmana, jossa soundit on kohdallaan ja jota voisi kuunnella myös tuotannon ja äänimaailmojen puolesta. Ollaan koko aikuisikämme tehty musaa tietyllä kaavalla; nyt poiketaan siitä. Levyn nimi on ‘Irtonumero’. Alunperin ajateltiin, ettei voida julkaista Spotifyssä mitään, koska biiseissä oli niin härskejä sämplejä, mutta sitten päädyttiin ratkaisuun, että Antti-Ville soittaa ne synalla uudestaan ja voidaan julkaista koko levy Spotifyssa. Hiotaan siis Soundcloudin “demopaketti” levykokonaisuudeksi. Meillä on ollut myös tällainen mixtape-projekti, jossa ollaan kiinnitetty huomiota esimerkiksi räppiestetiikkaan biisien yhteensulattamisessa. Vaikutteita siitä on pyritty tuomaan myös tähän levykokonaisuuteen“, Toni kertoo tulevista julkaisuista.
Rap ja punk ovat molemmat genrejä, joissa lyriikat periaatteessa merkitsevät paljon, mutta yleensä varsinkaan livetilanteessa niihin ei kiinnitetä loppujen lopuksi niin paljoa huomiota. Tonin musiikissa tekstien kirjoittaminen on ollut kumminkin aina tärkeässä osassa. Oliko genren lyriikkavetoisuus yksi syy mennä selkeämmmin Nykypostia ja spoken wordia kohti?
”Jos miettii mun ‘uraa’, niin eka oon lähtenyt liikkeelle punk-bändeistä, joissa oon lähinnä huutanut niin paljon kuin pystynyt 10 vuotta. Sitten tuli Kesä, joka oli popimpaa, laulettiin, ja ilmaisu oli enemmän kuultavissa. Suurin osa musiikista, mitä mä kuuntelen, pohjaa kuitenkin teksteihin ja varsinkin siihen, miten sanoo jotain. Oli luonnollista, että tää oli seuraava vaihe musanteossa. Sehän siinä maagisinta onkin, kun kirjoittaminen on se oma intohimo, niin tässä sitä ei peitetä mihinkään muuhun, vaan se on pääasia,” Toni kertoo.
Mutta keistä muodostuu Nykypostin yleisö?
“Ei kenestäkään. En mä tiedä. Vaikea määritellä. Haluaisin esittää tätä taidemuotoa ihmisille, ketkä ei lähtökohtaisesti oo edes noteerannut koko genreä ja tienneet lavarunouden olemassaolosta. Ja kun on seurannut myös suomiräppiä paljon, niin haluaisi viedä tätä myös sille yleisölle. Aktiivinen punkin seuraaminen jäi 2007, ja siirryin vähän mielestäni suomirap-nörtiksi ja aloin seuraamaan sitä kenttää. Ollaan tehty jotain yhteiskeikkoja ja saatu pään nyökkäyksiä sieltä. On huomannut, että homma toimii yhdessä. Tää on tavallaan oma versio räpistä; oon tyytyväinen, että oon löytänyt tän ilmaisumuodon.”
Toni Salminen esittää spoken word -tekstejään sekä Nykypostin kanssa että myös yksin lavarunoilloissa. Toni on päässyt palkintosijoille myös vuoden 2019 lavarunoilijoiden SM-kisoissa, joissa luetaan omia tekstejä yksin yleisölle. Ei bändiä, ei taustoja. Spoken word on hyvin riisuttu taidemuoto. Esiintyjä on yksin yleisön edessä. Siinä on kirjaimellisesti vain artisti ja mikki. Monen vuoden bänditoiminnan jälkeen yksin lavalla oleminen on uutta ja poikkeavaa.
”Mä otin tälläisen stöömäisen lähestymistavan sekä Nykypostin että lavarunoiltojen kanssa. Otin nuottitelineen ja plarit eteen, niin mikäs siinä: luki paperista ja kuunteli biittejä. Se on helvetin vapauttavaa, orgaanista toimintaa, ei sellaista kuin bändin kanssa. Tilat on pieniä ja intiimejä, ja paikalla on lähinnä tyyppejä, jotka on jo valmiiksi asennoituneet kuuntelemaan ja keskittyy. Tilanteet oli valmiiksi olohuonemaisia”, Toni kertoo.
Paitsi esiintyjälle, niin myös kuulijalle spoken wordissa on ”tottumattomalle” läsnä monesti häpeän voittaminen ja vapautumisen pakko. Esimerkiksi rap-keikoilla on saanut kokea sen, kuinka nuorison mennessä keikalle joku a cappella tai spoken word -osuus voi muodostua yleisössä hermostuneeksi hihittelyksi, jos et pysty pääsemään sen tilanteen yli tai ihan ymmärrä, mitä siinä tapahtuu.
”Pihvi tässä häpeän tunteessa on, että kun alkoi käymään näissä Helsinki Poetry Connection illoissa, tajusi, että vaikka se häpeän tunne on siellä taustalla, niin siihen suhtaudutaan armollisesti. Siellä on ihmisiä, joita kiinnostaa runous ja lyriikka, ja moni käy lukemassa myös itse. Ilmapiiri on kauttaaltaan tosi kunnioittava ja hyväksyvä. Kun aikansa luki tekstejä siellä, niin tuli olo, että nyt mä voin viedä tän mihin vain. Tuli vain sinuksi sen kanssa, että joku voi kokea tämän pateettisena tai silleen, miten runouteen nyt yleensä liittyy ennakkokäsityksiä. Että tää on jotenkin muka-deeppiä, kyllä mä ymmärrän, että sä voit kuulla sen tosi vakavana. Mutta kun lukee näitä omia tekstejä sillä äänenpainolla vakavasti millä lukee, niin se asia on jo itsessään jotenkin humoristista. Se on mun tapa tehdä tätä”.
Nykypost on vienyt omia keikkojaan pois myös perinteisistä spoken word -yhteyksistä festareille ja esiintymään tavallisten musiikinkuluttajien eteen. “Mitä intiimimpi ja pimeämpi paikka, jossa jengi voi istua ja kuunnella, sitä parempi kaikille. Esimerkiksi 2019 keväällä Jyväskylän Yläkaupungin yössä meillä oli keikka yliopiston vanhassa kappelissa, josta oli tehty keikkamesta festarin ajaksi. Tila oli kokonaan pimeä ja täynnä jengiä, ehkä 20–30 henkeä. Sytytettiin kynttilä ja heijastettiin visut kivikattoon. Kaikki oli hiljaa ja kuunteli. Jäi maaginen fiilis. Tai toinen siisti mesta on ollut viime kesänä Naamat-festareilla, jossa esiinnyttiin vanhassa hämärässä ladossa.”
Keikkoja on ollut myös toisesta äärilaidasta.
“Muutama eka keikka oli sellaisia kokemuksia, joissa koko yleisö kuunteli. Sitten tuli myös sellaisia keikkoja baareissa, joissa kaikki eivät todellakaan kuunnelleet. Se oli taas uusi tilanne, että mitäs vittua mä täällä nyt teen. Mutta me vietiin toi niin pitkälle, että toitotettiin vaan somessa, että tullaan ihan mihin vaan meitä pyydetään. Sitten me löydettiinkin itsemme erikoisista tilanteista, kuten viime kesänä Provinssirockin Touhuteltta-nimisestä venuesta klo 24 yöllä, mihin mentiin silleen, että nyt teidän keikka alkaa ja siellä on joku 15 alaikäistä mimmiä oma puhelin PA:ssa joraamassa Cheekkiä. Mennään vaan ottamaan puhelin pois ja laitetaan omat kamat kiinni. Jengi kattoo viisi minuuttia ja kaikki lähti menemään. Luultiin, että vedetään tyhjälle teltalle, mutta sitten keikan jälkeen jostain takaosasta kaivautuu kaks sellaista 16-vuotiasta hippiä hitaalla, että ‘Huh huh, oli kyl siistein keikka, millä ollaan hetkeen oltu’. Ja tää oli eka ilta Provinssissa. Meidäthän oli buukattu sinne Touhutelttaan kolmeksi illaksi putkeen, että ei muuta kun huomenna uusiks. Siinä sitä naureskeltiin, et jaahas.”
Kaikissa Tonin projekteissa on ollut keskeisenä osana viittaukset johonki aiempaan, omiin tekemisiin tai omiin kokemuksiin. Ne voivat olla inspiraatiota tai pieniä viittauksia marginaalissa muihin alakulttuureihin. Mutta mitkä ovat Nykypostin suurimmat vaikuttajat?
”J.K.Ihalainen. Kun kuulin sitä Asan Loppuasukas-levyllä, oli vielä Saul Williamsia aikaisempi sellainen [olo], että wau, vanhempi mies puhuu tollaisia psykedeelisiä tekstejä tällaisen nuoren sukupolven artistin levyllä. Mikä siisteintä: vuosi sitten meillä oli Ihalaisen kanssa keikka samaan aikaan, ja oltiin viettämässä iltaa sun muuta – se oli helvetin siisti juttu. Toinen, joka tulee mieleen, on Harri Hertell, joka on Helsinki Poetry Connectionin perustajajäbä. Harri on ollut aina kannustava ja kiinnostunut siitä alakulttuurista, mistä mun pohja jutuille monesti tulee. Mut kyllä iso vaikuttaja on se sama alakulttuuri, joka oli vaikka Tikarin taustana. Mun suurin innoittaja Nykypostille on Fuct ja Erik Brunetti. Sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta jos ymmärtää sen konseptin, missä se on pyörinyt: sellainen tietty teininangstin glorifiointi. Mä nään Nykypostin sellaisena ääniversiona ilmoitustaulusta tai jääkaapin ovesta, mihin kerätään kaikkia kuvia ja muuta sälää. Mä oon kerännyt sellaisia levynkansia leikkaa–liimaa-meiningillä ja koonnut alttareita siitä matskusta, mikä mua on inspiroinut. Mua kiinnostaa sellainen kollaasinomaisuus kaikessa taiteessa.”
Musiikkimaailma on ollut murroksessa jo pitkään. Levymyynnit ovat laskeneet jatkuvasti, pinnalle pääseminen on vaikeampaa, ja varsinkaan marginaalimusiikille ei juuri ole tarjolla rahakkaita diilejä isoilta levy-yhtiöiltä.
“Se tässä just onkin siistiä, että on palattu johonkin sellaiseen, mistä oma musiikinteko on lähtenytkin. Tehdään marginaalimusiikkia tiedostaen, että tällainen kama tulee pysymäänkin marginaalissa. Ja se on se juttu. Nykypostin kanssa keikkareissulla meitä on kaksi, ja meillä on vaan sämpleri ja pedaali repussa. Ollaan menty kaikille keikoille Onnibussilla reput selässä ja pyritty käymään jokaisen keikkakaupungin uimahallissa soundcheckin ja keikan välissä“, Toni kertoo.
Skeittaus on läsnä Nykypostin maailmassa, mutta minkälainen lähde skeittaus on tekstien kirjoittamiselle? Kuinka paljon ja kuinka kauan siinä riittää ammennettavaa?
“Skeittaus itsessään ei ole välttämättä loputon lähde, mutta se kulttuuri sen ympärillä on, ja tää konsepti toimii vähän niin, että katsotaan peruutuspeiliin sitä kulttuuria missä ollaan kasvettu. Kyllä se sen filtterin läpi kulkee monesti, mutta olen pyrkinyt olemaan niin, että en ujuttaisi sitä joka paikkaan. Mutta on skeittaus ollut ihan helvetin monumentaalinen ja merkittävä asia mulle. Se kiinnostaa paljon, että miten tän päivän skeittaaja näkee ja kokee koko skeittikulttuurin ja historian. Vähän tuntuu, että on yhden tempun ponina, ja oon miettinyt paljon sitä, että onko mulla muuta sanottavaa. Yks mun frendi jenkeistä, joka kirjoittaa myös, ihmetteli just, että miten mä jaksan näitä samoja aiheita. Mietin sen puhelun jälkeen tätä, mutta mä en koe että tässä on kyse nostalgisoinnista vaan siitä, että se on tutustumista siihen omaan kasvavaan itseensä. Vähän samaan tapaan kuin ennen katsottiin jotain levyjen kiitoslistoja uusien bändien nimien toivossa, niin tässä viitataan samalla tavalla asioihin, jotka mulle on ollut merkittäviä, vaikka ne voi olla joskus tosi pieniä viitteitä marginaalissa. Esimerkiksi joku Blender Streetstyle In Tempessä. Olin 11, kun näin sen ekan kerran, ja mä oon nyt 44 ja se on edelleen musta maailman siistein juttu, jota kukaan voi tehdä skeittikisoissa. Et mitä vittua siinä tapahtu? Mulla on vaan halu katsoa läpi sitä kuvastoa, missä on kasvanut, ja tehdä siitä sellaista kollaasimaista sillisalaattia. Olen ollut aina melkoinen henkilöpalvoja.
En tiiä, meneekö se välillä vähän liiallisuuksiin, mutta hirveästi mä olen saanut kaiken maailman hiihtäjiltä. Niitä tässä haluaa juhlistaa.”
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä kysytään mikä on Slayerin paras biisi? “Seasons in the Abyss”, Toni kuittaa hetkeäkään epäröimättä.
Teksti: Mikko Kempas Kuva: Anni Suikkanen
Julkaistu alunperin lehdessä 1/2020