Konsta Ojalan kädenjälki on skeittaajille tunnettu Ponke`s tuotepaletin visuaalisesta ilmeestä. Ojalan muu taiteellinen toiminta ulottuu kuitenkin galleriatilasta sissi-installaatioihin ja saunoista julkisessa tilassa tapahtuviin statementteihin. Millainen on Ojalan maailma?
Teksti: Joonas Pulkkinen Kuvat: Konstan arkistot
Ojala on syntynyt vuonna 1979 ja on kotoisin Itä-Helsingistä, Laajasalosta, vielä tarkemmin Yliskylästä. ”Laajikassa” Ojala eli 16-vuotiaaksi asti, minkä jälkeen hän asui Tammisalossa pari vuotta. ”Laajika itsessäänhän on ihan valtava ja siinä on tosi monta puolta. Se on musta vieläkin tosi siisti paikka. Tullut hengattua siellä aika paljon, kesäisin Öljysatamassa. Kruunuvuoren huviloille oon rahannut jotain betoniveistoksia.” Ojalan äiti oli jossain vaiheessa linkannut hänelle Helsingin Sanomien jutun otsikolla ”Irtonainen pää ei kuulu julkisen taiteen kokoelmiin – suunnistaja löysi mystisen pään”, jossa oltiin ihmetelty, kuka kantaa patsaita metsään. ”Mun oli tarkoitus kasata sinne mystiset muinaisjäänteet. Siellä on mystinen lampi, jonne mun oli tarkoitus upottaa joku veistos. Mut nyt joku on vienyt esimerkiksi yhden himaan”, nauraa Ojala.
Kuvataiteesta Ojala kertoo innostuneensa varsin myöhään 20-vuotiaana. ”Ei mua kiinnostanut oikein moni asia yleisestikään. Mä olin enemmän fiiliksissä räppi- ja musahommista. Piirtäminen alkoi mua ensin kiinnostaa jollain tasolla, ja diggaan siitä vieläkin. Se on oikeastaan sama, että teenkö mä vaikka veistoksen, niin mä kyllä aina sketsaan sen ensin paperille. Käytän sketsausvihkoja tosi paljon, ja niitä oli mun viimeisessä SIC:n näyttelyssäkin (Monumental Moves) esillä yksi seinällinen.”
Tällä hetkellä Ojalalla menee omiensa sanoin mukaan lujaa. Nykyisin Kannelmäessä sijaitsevan SIC-gallerian näyttelystä teoksia päätyi valtion taidekokoelmiin. Ojalan mukaan työt menevät muutenkin ensi kertaa kaupaksi. ”Oon ollut pitkälti rahaton reilut kymmenen vuotta. Kun tein Ponkesille ensimmäisiä grafiikoita, niin sain jonkinlaista palkkaa, mutta sen jälkeen ei sitä ole pahemmin nähnyt. Anhavalla olen toiminut välillä ripustajana.”
”Suurin osa grafusta on ihan täyttä paskaa”
Varsin moni kuvataiteilija on kiinnostunut nykytaiteesta graffititaustan kautta ja niin myös Ojala. Ojala ei kuitenkaan näe, että graffitikulttuuri olisi ollut hänellä mitenkään selkeä väylä kuvataiteen puolelle siirtymisessä. ”Suurin osa grafusta on ihan täyttä paskaa. Siinä ei ole mitään mielenkiintoista; se on täysin kopioimista, ilman mitään taiteellista näkökulmaa. Siinä pistetään yhteiskunnalle kampoihin, ja siinä mielessä se on laitonta performanssia. Mutta sitten siellä jossain takanurkassa on jotain tosi kaunista, outoa ja rehellistä, ihan oikeeta taidetta. Pakko vielä sanoa, että mun läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset on kaikki jollain tavalla tullu tuolta graffitin äärestä.”
Ojala kertoo, että hänelle graffitin tekeminen palveli pitkään hänen destruktiivista puoltaan, halua tuhota ympäristöä. ”Mä en ole koskaan oikein osannut edes sitä hyvin ja mä vähän maalasin omiani, niin en mä ollut mitenkään kovin hyväksytty tyyppi skenessä. Jengi ei tykännyt siitä, että mä en tehnyt varsinaisesti graffiti-graffitia. Ne mun jutut oli vähän outoja. Nykyään on niin vanha, että noiden nuorten on pakko antaa mun olla. Ennen mun päälle räkäistiin, ja tais turpaankin tulla joskus. Tohon hommaan kuuluu ihan valtava machoilu, ja siinä mielessä se on kyllä miesten kulttuuri, jossa on kovistelua aika paljon.”
Mutta ehkä graffitin tekemisen performatiivisuus näkyy Ojalan työssä edelleen pikemminkin asenteena. Hänen taiteellisessa työskentelyssään on korostunut aina vahva itsenäisyys näyttelyiden järjestämisestä erilaisiin työpajoihin. DIY-asenne nivoutuu myös SIC:n perustamisen lähtökohtiin. Ojala halusi itse tuoda omanlaista kulmaa Helsingin gallerioiden näyttelytoimintaan ja myös mahdollisuuden näyttelyiden järjestämiseen. Räiskyvästä luonteesta huolimatta Ojala kykenee kuitenkin yhteistyöhön ja toimintaan. Hänen ohella SIC:n perustajajäseniin kuuluivat Timo Vaittinen, Sauli Sirviö, Maija Luutonen, Olli Keränen, Laura Wesamaa, Karri ja Muriel Kuoppala sekä Kalle Leino. Toiminta on jatkunut eri tiloissa jo kohta kymmenen vuotta. ”Me ollaan yritetty tuoda siihen uusia jäseniä, että saataisiin myös nuorempien ideoita esille. En mä edes tiedä enää, mitä tuolla taidekentällä tapahtuu, eikä ole niin paljoa enää voimiakaan.”
SIC:n perustamisen tarkoituksena on ollut myös parantaa taitelijan asemaa. Lähtökohtana on ollut myös halu kutsua näyttelyihin taiteilijoita, joille soisi enemmänkin näkyvyyttä. ”Me lähdettiin siitä, että taiteilijalle pitää maksaa palkkaa, ja että tila on maksuton. Ja tietysti, että me autetaan kaikin mahdollisin keinoin. Ollaan me tietysti myös itsekkäästi haluttu järjestää omiakin näyttelyitä, mutta myös pienentää rajaa sen välillä, että kuulutko sä johonkin tiettyyn porukkaan tai mikä sun tausta ja koulutus on.”
Se, että taiteilijat saavat palkkaa, on ollut ehdoton periaate. Jos SIC:llä ei ole tähän varaa, niin ei se järjestä myöskään näyttelyitä. ”Saatin kyllä heti alkuun 30 000 euroa rahoitusta, josta suurin osa meni rakentamiseen. Matskut maksaa sikana, ja jos haluat rakentaa tyhjään varastohalliin kuusi metriä korkean galleriatilan, niin ei se tule ilmaiseksi. Pelkästään valojen vetäminen on yhtäkkiä kuusi tonnia. Mutta ihmeen hyvin se on saatu minimaalisella budjetilla pyörimään. Meidän yhdistyksen säännöissä myös lukee, että me ei saada ikinä ottaa siitä toiminnasta massia.” Toimintaa ja yhdistyksen käytännön asioiden pyörittämistä on helpottanut toiminnanjohtajan palkkaaminen vastaamaan rahoituksen hakemisesta ja tiedottamisesta. ”Sisällölliset päätökset on silti taiteilijajäsenten käsissä koskien taitelijoita ja mahdollisia ulkopuolisia kuraattoreita.”
Pakkaussuunnittelijasta galleristiksi
Ojala on opiskellut pakkaussuunnittelua Lahden Muotoiluinstituutissa, josta on valmistunut vuonna 2005, ja Taideteollisessa korkeakoulussa graafista suunnittelua valmistumatta. ”Kuvataideakatemiaan olen hakenut kaksi kertaa tulematta valituksi. En enää kyllä pystyisi mennä mihinkään kouluun; en mä niissä niin hyvin viihtynyt. Mutta tutustuin kyllä siellä ihmisiin ja opin käyttää tietokonetta vähän.” Pakkaussuunnittelun opiskelussa meni Ojalan mukaan neljä vuotta hukkaan. ”Pääsin sentään kyllä käymään vaihdossa Vilnassa. Sai tuulettua vähän aikaa.”
Ojalan työskentelyssä voisi nähdä yhdistyvän nykytaiteen oivaltamiseen liittyvän innon ja taidekäsityöläisyyden – taiteen tekemisen käsin läpi tuotantolinjan valmiiseen lopputulokseen asti. Ajatus taidetyöläisyydestä näkyy erityisesti Kalasataman seripajan toiminnassa, jota hän on pyörittänyt vuodesta 2016 lähtien yhdessä Jan Konsinin, Robin Ellisin, Inka Bellin ja Juha Laatikaisen kanssa. Paja sai alkunsa, kun pajan perustajat ostivat Tampereen Ammattikorkeakoulusta tuotantolinja koulun lopetettua kuvataideopetuksen. ”Kuljetus maksoi muutaman satasen enemmän kuin itse laitteet. Ostettiin silloin kaikki, mitä oli tarjolla.”
Seripaja järjestää erilaisia taidegrafiikan tekniikoihin liittyviä kursseja korvausta vastaan ja vuokraa koneita itsenäiseen työskentelyyn. Materiaalia paja tarjoaa voittoa tavoittelemattomaan omakustannehintaan. ”Me opetetaan kaikentaustaisia ihmisiä, ei tarvitse olla mitään koulutusta. Meillä on ollut niin lapsia kuin mummoja täällä.” Ojala hyödyntää pajaa myös omaan taiteelliseen työskentelyynsä. Hän painaa kangasta, julisteita ja jopa vaatekuoseja. ”Jos oon suunnitellut esimerkiksi Ponkesille jonkun paidan, niin oon saattanut tehdä täällä testiprintin. Niille on tehnyt vaikka mitä, alkuun jopa painoin niille myyntiin päätyneitä paitoja himassa.”
Numeron kuvittajana ja Delirius Monkeyn puuhamiehenä tunnettu Konsin on Ojalalle tuttu 2000-luvun puolivälistä, jolloin molemmat osallistuivat myös Uudenmaankadulla sijaitsevan Myymälä 2:n galleriatoiminnan pyörittämiseen. Taiteilijavetoisen gallerian perusti Jan Joenniemi vuonna 2002. ”Alun perin se oli Mechelininkadulla sellainen pikkuinen huone. Se testamentattiin eteenpäin ehkä Janille ja kumppaneille, ja siellä myymälässä itsekin tutustuin Janiin. Aika vähäistä kuitenkin se mun panostus oli. Mä päätin jostain näyttelyistä, olin välillä valvomassa ja hoidin yhteydenpitoa joihinkin taiteilijoihin. Järjestin myös jotain näyttelyitä.”
Ojala muun muassa eli yhden kesän hobo-henkistä galleriaelämää Tukholmassa yhdessä Herman Isoahon ja Juha Laatikaisen kanssa. ”Meillä oli siellä galleria nimeltä WOW. Se oli tosi lyhytaikainen viritys, koska saatiin häätö sieltä. Me myös asuttiin siellä. Me haluttiin perustaa taidegalleria ja ehdittiin järjestää neljä näyttelyä. Yhtäkkiä sinne tuli joku rastapäähörhö kaverinsa kanssa pariksi yöksi.” Galleria oli kuitenkin jälkeen päin merkittävä paikka myöhempien suhteiden muodostumisen kannalta. ”Jos Suomesta tuli jotain jengiä Stokikseen, niin kyllä ne usein kävivät sitten piipahtamassa myös meidän galleriassa. Siellä kykeni myös yöpymään, minkä takia siellä kävi paljon jengiä. Se oli tilana tosi hieno ja siinä oli kaksi kerrosta. Me oltiin kirjaimellisesti Slussenin sissejä!” nauraa Ojala.
Häätöihin vaikutti galleriatoiminnan vilkas sosiaalinen elämä. ”Me ei siis oikeasti tunnettu Tukholmasta ketään, niin me järkättiin bileitä siellä joka viikonloppu. Me oltiin kerätty sen toiminnan pyörittämiseen naurettavan pieni määrä rahaa, mutta päätettiin, että se mitä jäi yli, niin ostetaan sillä aina bisseä, avataan ovet ja tuodaan levarit mestoille.” Rahat ehtivät loppua välissä ilman häätöäkin. ”Välissä Herman meni takaisin stadiin roudaa Metallicaa ja tuli bäkkiin rahoittamaan vikan kuukauden”, nauraa Ojala.
Kollaborointi ja yhdessä oppiminen
Ojalan työhuone sijaistee rikoshistoriallisesti kiinnostavalla paikalla Pohjois-Helsingissä. Työhuoneen jakaa Tatu Engeström, jonka kanssa yhteiselo on sujunut hyvin. Engeström tosin uhoaa minulle vieraillessani työhuoneella, että väliseinän rakentaminen voisi tulla ajoittain tarpeen. Työhuonekavereilla on ollut kuitenkin Ojalan työskentelylle merkitys. Ennen Engeströmiä hän on muun muassa jakanut työhuoneen Timo Vaittisen kanssa. ”Sen kanssa ollaan tehty artsyprojekteja, ja meillä oli sama työhuone, kunnes jonkun juhlimisen päätteksi se totesi, että se ei halua olla enää mun kanssa samalla huoneella”, nauraa Ojala.
Molemminpuolinen arvostus on kuitenkin Ojalan ja Vaittisen välillä säilynyt. ”Mä arvostan sen töitä, ja se tekee tosi monipuolista juttua.” Arvostusta lisää Ojalan silmissä se, että Vaittisella oli rohkeutta siirtyä realistisista kollaaseistaan muihin töihin. ”Se olisi voinut breikata niillä psykedeelisillä maalauksillaan, joihin se kaatoi sen superkiiltävän hartsin päälle. Se olisi voinut jatkaa sitä loputtomiin, mutta se oli makeata, että se totesi, että nää on nyt vaan tehty. Se on tehnyt kankaasta juttuja ja veistoksia ja videota, jota ollaan tehty myös yhdessä. Se tekee mitä se haluaa ja se on just oikein.”
Ojalan työskentelyssä yhdessä tekeminen on luonteva tapa taiteelliseen työskentelyyn. Työhuoneen seinällä on iso, yli kaksi metriä korkea ja leveä kynäruiskulla maalattu maalaus, jonka hän on toteuttanut yhdessä Jyrki Nissisen kanssa. Kynäruiskun löytäminen välineenä oli Ojalan mukaan täysin tuurista kiinni. ”Aika monet jutut tulee sillä tavoin vastaan. Kannattaa lähteä vaan himasta ulos. Lidlistä sai siis 60 eurolla kynäruiskun ja kompurasetin. En olisi koskaan muuten varmastikaan tehnyt, vaikka sprayn kanssa on tullut pelleiltyä.”
Myöhemmin Nissinenkin on käyttänyt työskentelyssään paljon kynäruiskua. ”Kyllä se on saattanut multa sille tulla. Mä rakensin hirveällä vaivalla sellaisia betonisia pohjia, joille me maalattiin yhdessä. Se oli kyllä typerin mahdollisin pohja, jolle voi maalata. Isoja yli 50-kiloisia levyjä, joissa on raudat sisällä. Ja ne murtuu helposti. Mutta koska se Lidlin paska ruisku tarttuu niihin huonosti, niin siitä tulee siisti jälki ja oma fiilis. Mutta Jyrkillä oli alusta lähtien niin siisti meininki siinä; se viiva, mitä se tekee, on tosi hieno.” Nissinen oli yrittänyt tarjota töitään jo Ojalan toimittamiin Adios-julkaisuihin, mutta Ojala ei vielä tässä vaiheessa häneen tutustunut. ”Mä en siinä vaiheessa vielä tajunnut, kuinka loistavia ne oli, ja olin vaan, että naah. Hahaha. Mutta mitäköhän kautta mä siihen varsinaisesti tutustuin – se taisi olla joku yhteisnäyttely, jossa vasta tajusin, kuinka hieno meininki sillä on. Steissillä oli sellainen black box -niminen konttigalleria, johon me tehtiin mustalle kankaalle hopeisilla kannuilla maalaus, ja Seksihullut (yksi Jyrkin bändeistä) esiintyi kontin katolla.”
Taidejulkaisujen kummajaista, Adiosta, Ojala teki aluksi yksin ja myöhemmin Vaittisen kanssa. ”Se lähti kanssa samantyylisistä lähtökohdista, että saisi tuotua esille taiteilijoita, jotka saisi enemmän arvostusta.” Ojala kuvailee, että hänen vahvuuksiaan on aikaansaava luonne. ”Sekin lähti fanityyliseltä pohjalta, mutta mä vaan päätin, että jos mä haluan tehdä tällaisen, niin sitten myös sen teen. Kaksi kirjaa me saatiin julkaistua. Mutta se ongelma oli just se, että se toinen oli sen verran hyvä, että sitä olisi pitänyt alkaa tehdä täyspäiväisesti. Me järkättiin Belgiassa jotkut avajaisjuhlat ja jollekin 10 tyypille lennot ja mahdollisuus esittää töitään. Se on hirveästi pois voimavaroja siitä, että haluan itse lähinnä olla vaan työhuoneella piirtämässä. Siitäkään ei mitään rahaa tullut, niin en sitten vaan jaksanut.” Julkaisutoiminta on kuitenkin jatkunut zinejen muodossa.
Ojala on kollaboroinut lähiaikoina Engeströmin ja Nissisen ohella myös Alan Kuivasen kanssa. Useat yhteistyöt tuovat Ojalalle yksin tekemiseen vaihtelua, intoa ja ideoita. ”Jyrkin kanssa on helppoa, Alanin kanssa on ihan iisiä, Tatun kanssa me voidaankin vähän kinata, kun ollaan niin hyviä kavereita. Mutta ollaan sen verran aikuisempia, että sitäkin nykyään tapahtuu harvemmin.”
Jokapäiväinen piirtäminen
Ponkesille Ojala on tehnyt töitä jo kolmena vuosikymmenenä. Omaa skedetaustaansa hän kuvaa kuitenkin ”ihan avuttomaksi”. ”Oon skeitannut viimeksi varmaan 25 vuotta sitten. En osaa skeittaa yhtään. Mutta oon mä käynyt viime kesänä mun tyttären kanssa skedeemässä.” Ponkesille Ojala päätyi lumilautailun kautta ollessaan snoukkaamassa Tuomas ”Keke” Keskikallion kanssa 2000-luvun puolivälissä. ”Ajauduttiin jollain Himos-keikalla ryyppäämään samaan mökkiin ja mulla oli ite tehty t-paita. Se oli että ’Mikä tää on’? Sovittiin, että teen niille sitten jotain grafiikoita. Voi olla, että tein sen karhun heti ykkösellä”, nauraa Ojala kommentoidessaan kenties tunnetuinta Ponkesin yksittäistä t-paitagrafiikkaa.
Ojala on suunnitellut myöhemmin Ponkesille muun muassa lautagrafiikoita ja jopa messuosastojen ilmettä erilaisiin tilasuunnittelua koskeviin ratkaisuihin. ”Eka satsi ei ihan onnistunut, koska joku meni vetää valkoisen puumaalin, kun niiden oli tarkoitus olla täysin puunvärisiä lautoja, joihin on vedetty seri päälle.” Ainoa rajoite Ojalan työskentelylle Ponkesin kanssa on ollut sopimus, että törkyä ei saa olla. ”Mutta yksi maissipiippu meni ideana läpi! Kukaan ei varmasti tajunnut, mistä on kyse!” nauraa Ojala.
Ojalan työskentelytavassa välittyy rentous. Hän ei hifistele turhaan. Ojala ei esimerkiksi reproa töitään vaan luottaa kännykkäkameraan ja Photoshopiin. Ojala piirtää lyijykynällä päivittäin ja käyttää kynäruiskua myös edelleen aktiivisesti. Muita materiaaleja lähiaikoina ovat olleet kepit ja keramiikka. ”Vaikka en ole koskaan Kuvataideakatemiaan päässyt, niin olen onnistunut järjestämään asiat silleen hyvin, että olen kyennyt aina hyödyntämään koulun resursseja”, nauraa Ojala.
Ojalan työskentely jakaantuu Seripajalle, Metsälän työhuoneelle ja kotioloihin viikon ja tilanteen mukaan. ”Kun tein esimerkiksi yhden julkisen teoksen, niin se painettiin pajalla ja siinä meni monta kuukautta. Me periaatteessa painettiin Konsinin kanssa neljä päivää viikossa täällä pajalla. Mutta kyllä mä täällä oon tehnyt muutenkin paljon – en tosin ajatustyötä. Ja mä sitten tietysti myös opetan täällä, niin ihan senkin takia. Nyt on mennyt rahan suhteen niin hyvin, että ollaan ostettu niillä opetuspalkkioilla ikimetsää Luonnonperintösäätiöltä. Me saadaan kaikki palkkaa nykyään opettamisesta; ennen kaikki meni tilojen vuokriin.”
Tietokonetta Ojala ei juuri työssään käytä. ”Kyllä mä photoshoppaan, mutta en mä kyllä muuten. Mä inhoan leikkaamista ja muuta. Kuvien käsittely on ihan hirveätä paskaa. Mutta mä ostin just koneen, koska tarvitsen sitä kuitenkin tuotantoon, jos haluan tehdä jotain toteutuskelpoista grafiikkaa. Mä en voi vaan piirtää kuvaa ja antaa sitä, että tässä on tää lautagrafiikka.”
Uutta galleriaa kasaamassa
Ojalan töissä on paljon yksityiskohtia: eläimiä, referenssejä populaarikulttuurin kuvastoon, symbolismiin ja psykedeliaan. ”Mä katon tosi paljon leffoja ja luen joka päivä kirjoja ja kerään sarjakuvia. Viimeksi olen ostanut Simon Hanselmannin Meggia ja Moggia. Siinä on hyvä nykypäivän meno. Ne polttaa tosi paljon dänkkiä ja on tosi masentuneita. Noita ja kissa, joilla on suhde keskenään. Musa tietty inspaa kanssa. Viimeksi oon lukenut Sini Silverin Titaanidiskon, Antti Salmisen Mirin ja Mikko Rimmisen uusimman kirjan, Jos se siltä näytää. Sitten tietty piirretyt, perus South Park ja Simpsonit, kaikki psykedeelinen. Ja eläimet on tietty siistejä! Just näin kauriita toissa päivänä Keskuspuistossa keskiyöllä!”
Ojala kertoo olevansa liian ylpeä hakemaan näyttelypaikkoja. ”Mulla on niin kiire tehdä tota arttia, niin en jaksa sitä open call -touhua. Mutta yleensä ne ovat menneet omalla painollaan: jostain joku on soittanut tai kysynyt, mutta en ole itseäni tyrkyttänyt.” Tällä hetkellä Ojala on rakentanut Seripajan porukan kanssa galleriatilaa pajan yhteyteen. ”Siinä viehättää ajatus näyttelyiden ja tapahtumisen järjestämisen helppoudesta pienellä porukalla ja nopealla varoitusajalla.” Gallerian avajaisia on optimistisesti mallailtu ympäri tammikuuta, mutta koronarajoitukset sekä yllättävä lumilautainto ovat näitä toistaiseksi siirtäneet. Noin 20 neliön näyttelytilaan näkyy tosin myös Kalasataman teollisuusalueella sijaitsevan Vanhan talvitien kadun puoleltakin, joten voi olla hyvin, että galleria tätä lukiessasi jo pyöriikin. ”Todennäköisesti ensin tulee näytille mun ja Jyrkin [Nissinen] yhdessä tekemät maalaukset. Ne on niin isoja, että niitä ei mahdu kuin pari siihen samaan aikaan. Pari muutakin näyttelyidistä on kyllä tuonne.”
Uuden taiteellisen nosteensa Ojala on käyttänyt esimerkiksi uusien materiaalien hankintaan. ”Joku pronssiveistos olisi kiinnostava tehdä. Yksi video pitäisi kanssa tehdä. Mutta mun mieli toimii silleen, että joku päivä kiinnostaa milloin mikäkin.”
www.instagram.com/konstaojalakonstaojala
