Tapasin pron

Rullalautatoimittajan työhön kuuluu etuoikeus ja vitsaus tavata pro-skeittaajia työn puolesta. Yleensä sovitut haastattelut tuottavat harmaita hiuksia, pitää tehdä työtä ja säätää mahdollisesti jonkun agentin kanssa, ja milloin mikäkin maailman stara saapuu Hummerilla minnekin. On myös hyvin tyypillistä, että haastattelua siirretään, koska on tiukka aikataulu tai ei muuten vain yhtään fiilistä. Jos vielä on sattunut tyyppiä jollain lailla ylöspäin katsomaan, voi yhteisestä juttutuokiosta muodostua todellinen antikliimaksi. Jutut on kerrottu jo Thrasheria ja nettipodcastia myöten useaan kertaan, tai sitten tyypin kanssa ei haluaisi astua tapaamisen jälkeen enää edes samaan pelastusveneeseenkään. 

Tämän artikkelin lähtökohta on tavallaan täysin vastakkainen. Useampi on törmännyt pro-vetäjiin aivan sattumalta Suomessa ja maailmalla liikkuessa. Mitä nämä satunnaiset tapaamiset kertovat ammattilaisvetäjistä, kun kaksi skeittaajaa tapaa täysin vilpittömästi? Tai minkälaisia havaintoja voi tehdä legendoista tai vähän myyttisimmistä vetäjistä samoilla sessareilla? 

Tekstin koonti: Joonas Pulkkinen   Kuvitus: Arsi Keva

Vesa Ritola

2001 loppuvuodesta päätettiin Tipin (Timo Hätinen) ja Eeron (Anttila) kanssa lähteä Barcelonaan skeittaamaan. Eero oli voittanut sievoisen summan käteistä Proskaten kakkossijasta, Tipi lähti etsimään puhelinmyyjän hommia ja itse otin loparit Teleringistä.

Meillä ei ollut kämppää eikä mitään hostellia etukäteen katsottuna, kun ei silloin vielä ollut nettisysteemeitä, joista katsella valmiiksi. Ajateltiin, että mennään sinne ja vuokrataan kämppä.

Paikan päällä huomattiin, ettei se kämpän löytäminen ollutkaan niin helppoa. Asuttiin sitten hostellissa ja maksettiin joka aamu uusi yöpymismaksu. Toivottiin, että kämppä löytyisi pidemmäksi aikaa. Päivisin tietysti kierreltiin ympäri kaupunkia ja kuvailtiin, joten se kämpän etsiminenkin oli hiukan toissijaista.

Pro-skeittareihin törmättiin usein Macballa, spoteilla ja yöelämässä. Eräänä päivänä spotteja etsiessä Llucmajorin alueella kuultiin epäilyttävää kolinaa kulman takaa ja huomattiin, että siellähän on Cairo Foster hyppimässä hänkkään. Mentiin varovasti lähemmäs kysymään, onko ok kuvata videolle, sillä Cairon mukana oli vain Transworldin valokuvaaja Brian Uyeda. Cairo on todella mukava kaveri ja oli pelkästään innoissaan siitä, että saa matskun vielä videolle. Ei mennyt montaa yritystä, kun Cairo teki crookedin tähän reiliin, ja se päätyi ERG:n The Kuumotus -videon kaveripätkään.

Tämän jälkeen Cairo pyysi meitä mukaan etsimään spotteja, ja samassa siinä päivän aikana Amerikan pojat ihmettelivät Eeron skeittausta. Cairo kuumotti Briania ottamaan kuvaa Eerosta, mutta Eero ei suostunut mihinkään, koska kaikki oli kuulemma liian helppoja. Ehdotin treffejä seuraavalle illalle Catalunya Plazalle, jossa Eero oli kaavaillut jotain sen kuuluisan kaidegäpin yli. Sovittiin näin.

Seuraava ilta koitti. Cairo oli tuonut kokonaisen armeijan ammattiskedeejiä seuraamaan Eeron Transworld-debyyttiä. Ricky Oyola, Kenny Reed, Paul Shier, Kenny Hughes, Clint Peterson, Justin Strubing, Tom Penny ja paljon muita. Voitte vaan kuvitella, miltä ujosta 16-vuotiaasta suomalaispojasta tuo tilanne voi tuntua. No, Eero oli edellispäivänä tehnyt gäpistä tren yli, eikä pitänyt sitä minään. Eero alkoi hyppimään nollie bs heeliä reilin yli, ja se oli alkuun heti nähtävissä, että temppu on tulossa. Lukuisten ländien ja wheelbaittien jälkeen kuitenkin dekki meni poikki. Lainasin Eerolle omaa complariani, joka oli tietenkin aivan erilainen, kun Eeron oma. Ei mennyt kuin pari yritystä, ja temppu oli ländätty. Koko pro-jengi oli aivan fiiliksissä, joten tästä lähdettiin suoraan Plaza Tripin viereiseen rokkibaariin jatkoille. Eero päätyi Transworldin sivuille printtiin ja Flipin kanssa Amerikan-matkalle. Itse olin tuhlannut kaikki rahat ja lähdin takasin Suomeen. Tipi jäi etsimään duunia ja kämppää.

Nikolai Alin

Haslam & Clint Peterson

Ensimmäinen selkeä muisto pro-skeittarin tapaamisesta, mikäli Proskatea ja muita skaboissa spottailuja ei lasketa, ajoittuu noin vuoteen 2010. Olin vastikään päässyt Seven Inchille, ja yhtenä päivänä Esa (Hytönen) soitti kuvailemaan – sillä oli kuulemma joku valokuvaajafrendi käymässä, ja autossa olisi tilaa. Esa halusi näyttää ulkomaalaisille kavereille spotteja ja totta kai lähdin mukaan. Sovittiin treffit Johanneksenkirkon puistoon, ja kun pääsin mestoille, liukasta muovikurbia hinkkasi Chris Haslam, ja jo silloin varsinaisen pro-uransa lopettanut Clint Peterson neppaili flättiä. Haslam oli tuohon aikaan kovaa kamaa ja teki vaikutuksen; ei pelkästään skeittauksellaan, vaan olemalla todella mukava – ja oikeastaan tosi tavallinen hemmo. 

Petersonista jäi sen sijaan lähinnä koominen muistijälki: se puhui jatkuvasti itsekseen auton takapenkillä, kasteli ikkunasta ja höpötteli juttuja, ja aika nopeasti höpinästä tuli sellaista mukavaa taustahälyä, johon ei enää kiinnittänyt edes huomiota. 

Muistan, kun käytiin Hertsikan droppireilillä ja Haslamilla oli tarve yhdelle valokuvalle; olisiko ollut Globen mainokseen. Skeitattiin reiliä yhdessä, ja itse aloitin tuttuun tyyliin boardeilla, fiftareilla, lipslideilla – eli ihan perussessarit spotilla. Haslam oli ihan ihmeissään, ja kyseli että miten vetelen niin paljon trikkejä samaan reiliin (vaikka trikit sinänsä olivat iisejä).  Se teki siihen reiliin tasan yhden tempun, ss nosegrindin, jota se hinkkasi ehkä puolisen tuntia. Sen jälkeen se ei sitten skeitannutkaan. Siinä näkyi ammattimiehen ja harrastelijan ero: toinen oli töissä, toinen skeittasi huvikseen. Lopulta minultakin tuli yksi kuva noilta sessareilta: bs smith samaiseen reiliin, ja se kuva päätyi muistaakseni HangUpiin Osiriksen mainokseen. Ai niin, se kuvaaja oli nykyisin DC:n team managerina toimiva Gaston Francisco, josta jäi tosi hyvät vibat.

Gerwer & Ramondetta

Lähdettiin intin jälkeen 2011 Tommin (Björk) ja Sepin (Laukkanen) kanssa San Franciscoon kuukaudeksi skeittaamaan ja aistimaan isoa maailmaa. Lentokentältä dropattiin reput ensin hostellille ja lähdettiin samoin tein kruisimaan täysin fiiliksissä katuja ristiin rastiin. Puolen tunnin päästä oltiin jossain päin Market Streetiä, kun Tommilta levisi laakeri ja piti alkaa metskaamaan lähintä skedekauppaa, koska varalaakerit olivat kämpillä. 

Meillä kävi tsägä: kaksi skedeejää kruisailikin suoraan meitä päin, ja ajateltiin kysyä reittiä lähimpään skedekauppaan. Kun shreddaajat pysähtyivät kohdalle, todettiin, että siinähän oli Frank Gerwer ja Peter Ramondetta. Kerrottiin paskaksi menneestä laakerista ja että etsitään lähintä skedekauppaa. Gerweri vaan tokaisi, että hän asuu tässä nurkan takana, joten tulkaa sinne, niin vaihdetaan sinulle laakeri. Lähdettiin sitten kruisailemaan Gerwerin perässä jonnekin kujille, ja kohta jo kömmittiin sen kämpille. Oltiin oltu kaupungissa ehkä tunti, ja löydettiin itsemme Gerwerin sohvalta silittelemässä sen kissaa sillä aikaa, kun se vaihtoi Tommin laakerin ja neuvoi kartasta mestoja, missä kannattaisi käydä. Gerweristä jäi todella hyvät fiilikset: todella avoin ja sydämellisen oloinen tyyppi, jonka avoimesta asenteesta tuntemattomia skedeejiä kohtaan olen koettanut ottaa esimerkkiä.

Austyn Gillette = mind blowing

Oltiin Berliinissä 2012 ja törmättiin parina päivänä Habitatin jätkiin: Mariukseen, Delatorreen, Austyniin ja kuvaaja Brennan Conroyhyn, jotka olivat kuvaamassa kaupungissa. Muistan ikuisesti, miten päräyttävää oli nähdä Austyn Gilletten skeittaavan flättiä. Valehtelematta flipit lähtivät lantion korkuisina, hirveistä vauhdeista, ja samalla lailla switchinä ja normaalisti. Kivi kertoi joskus, kuinka rajua oli nähdä aikoinaan H-streetin Hokus Pokus ja tajuta, että skeitillä voi oikeasti tehdä jotain, mistä ei ollut siihen asti edes osannut kuvitella. Mulle Austynin flättiskeittauksen näkeminen oli tällainen hetki: en kerta kaikkiaan uskonut, että sillä tavalla voi skeitata, enkä ollut ikinä nähnyt vastaavaa. 

Luulen, että Dylanilla oli samanlainen aura ja vaikutus niihin, jotka näkivät sen skedeevän. Toinen samanlainen hetki oli ensimmäistä kertaa Malmön Vert Attackissa, kun näin Jimmy Wilkinsin, Bob Burnquistin ja muut skeittaamassa kunnolla verttiä. Eihän sellaiseen myllyyn osannut valmistautua: se toiminta on aika kaukana siitä, mitä itse on tehnyt viimeiset 20 vuotta. Vert Attackissa käynnin pitäisi kuulua mun mielestä jokaisen skeittarin reissukalenteriin vähintään kerran elämässä.

Samu Karvonen

Näin Hugo Liardin ekaa kertaa kisoissa Linköpingissä Ruotsissa. Sillä oli ihan sairas meno ja se muun muassa säkitti kisaranissa parkin isoimpaan hänkkään, nousi ylös ja teki sen tempun päälle. Vaikka tuo suoritus oli hyvin miehekäs, en silti pitänyt kaveria juuri minään, kunnes myöhemmin aloin vetämään Antizille itse ja Hugosta tuli yksi rakkaimmista ystävistäni. Sama kävi itse asiassa myös parin muun Antizin teamiläisen kanssa, ja siitä oon oppinut, että ensivaikutelma pettää melkein aina.

Toinen tarina tulee mieleen Pontus Alvista. Me päädyttiin pitkällä karavaanitourilla Malmöön ja jotenkin löydettin silloin komeimmillaan oleva Steppe Side DIY, jossa oli kunnon grillisessarit käynnissä. Me lähestyttiin varovasti sessareita, kunnes Pontus näki meidät ja huusi vihaisesti: ”Where’s your skateboards!?” Ei me osattu siihen mitään kai sanoa ja hissukseen sitten vaan lähdettiin meneen. Ihan kusipäänä pidin pitkään, mutta nyt en enää voi oikein muodostaa sen kummempaa mielipidettä, kun en ole kaverin seurassa viettänyt aikaa juuri koskaan.

Wu-Tom

Mulla ei ollut heittää Method Manille röökii ku se pyys.

Pef

Dillin kohtasin New Yorkissa randomisti, mutta se ikään kuin kariutui mun laskuhumalaan. Muut lie sellaisia ei niin yllättäviä, mielistelyä baaritiskillä -tyylisiä. Jännin tapaaminen kuitenkin on ehkä, kun menin käymään Ginon kaupalla silloin, kun sillä oli se Long Islandilla. Se nyt ei kovin yllättävä, koska piti ite järjestää ittensä sinne. Mutta se, että se on yksin siellä kaupassa tiskin takana hiljaisena arkipäivänä, eikä ketään muita käynyt siellä sen reilun tunnin aikana, kun siellä olin. Häjässä koittaa olla coolisti, mutta ei tahdo millään onnistua. Gino katsoi tennistä telkkarista, ja ite hädissään koittaa ettiä mitä vaan XL-ostettavaa. Oasista oli taustamusana. 100% häjässä otettiin kaverikuva, mutta nimmari dekkiin unohtu. Kun postasin sen kuvan, Ruikka luuli, että Ginolla oli Lakait ja pahotti mielensä (molemmat oli silloin Nikellä). Se paikka olin entinen hautaustoimisto. Pistin sen piikkiin jäyhän meiningin sekä omalta että Ginon osalta.

Se Dill-episodi meni lyhykäisyydessään niin, että nousin voittajana vahvassa nousuhumalassa taksista trendibaarin edessä ja näin oitis Dillin röökillä edessä. Tervehdin huutamalla taksin ovelta ”Wadap Dill!” Moikkas takas hämmentyneenä. Sisällä baarissa tuijotti mua, mutta kumpikaan ei mennyt jutteleen, kunnes tuli heikohko olo ja takas kämpille. Tää tais osua aika hyvin niihin Dillin bailuvuosiin. Ois ollu kova jotain koettaa veistää, mut minkäs teet.

Tume

Muutamia vuosia sitten mielestäni yksi skeittauksen ammattilaismaailmaa koskevista suurimmista kysymyksistä oli se, miten industryn tyylikkäimmin pukeutuva henkilö, Al Davis, skeittaa sen hetkisen industryn vähiten tyylikkäimmälle vaatefirmalle, Asphalt Yacht Clubille.

Maantieteelliset sijainnit tarjosivat allekirjoittaneelle mahdollisuuden kysyä tätä polttavaa kysymystä vuoden 2016 Helriden jatkoilla asianomaiselta itseltään. Halusin ottaa Alin mahdollisimman hyvin huomioon tämän kiusallisen mutta sitäkin tärkeämmän kysymyksen äärellä, joten pohjustin tilannetta muutamaan otteeseen illan aikana Aliin törmätessä. ”Hey dude, I have an important question I want to ask you later.”

Myöhempi hetki koitti lopulta joskus valomerkin jälkeen. Aloitin keskustelun tyylikkäästi keskeyttämällä Alin ja toisen henkilön keskustelun, mutta jotta asia saataisiin niin sanotusti hoidettua alta pois, Al kuitenkin sanoi, että ”OK, just ask your question.”

Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Meitsi: ”Ok. I don’t want to insult you or disrespect you in any way, but I have to ask this. How–”

Al: ”Hold on, sounds bad. I don’t want to hear it.”

Minä:

”Really? You don’t even want to hear my question?”

Al:

”Yeah man. You blew it. I don’t want to hear it.”

Kiiskilä

Saku Koivu on ehkä se kovin. Jumalauta, mikä herrasmies!!! Olin 9-vuotias.

Ale Laureaus

Embarcadero San Franciscossa oli ysärin alussa skeittauksen mekka. Siellä törmäsi päivittäin pro-skeittareihin, kultaa vuolemaan tulleisiin skeittinuoriin ja tuleviin Jackass-tyyppeihin. Siellä oli porukkaa eri puolilta maailmaa, ja jopa venäläinenkin skeittari siellä taisi jonkin aikaa pyöriä. 

Siihen aikaan se oli aika friikki homma.

Uusia firmoja tuli ulos paljon, ja ensimmäiset huhut kuuli aina tietenkin EMB:llä, kun uusia yllättäviä kokoonpanoja oli yhdessä skeittaamassa tai kuvaamassa. Se oli siihen aikaan myös vaarallinen paikka, joka sijaitsi Mission Districtin ”The Missionin” kupeessa, ja se toi oman mausteensa, kun seassa liikkui todellisia gangstereita.Yhtenä iltana juostiin karkuun, kun losilainen jengi oli tulossa tekemään drive-by-iskua sinne. 

Ysärillä moni pro skeittari teki lisätienestiä myymällä tehtailta pöllittyä kamaa, jota ne sitten huutokauppasivat torikauppiaina siellä. Satuttiin kerran Juuson (Mykkänen) kanssa paikalle, kun Henry Sanchez – aikansa kovimpia skeittareita – oli myymässä kamaa siellä ja ostettiin siltä kaikenlaista. Sanchez oli Thrasherin kannessa samoihin aikoihin eli aika nosteessa. Rahaa ei kauheasti uskaltanut pitää mukana, koska riski oli aina, että jengiläiset tulevat ryöstämään. Sukassa oli taala tai pari jemmassa. Henkka oli sen verran nopean rahan perään, että lähdettiin sitten sen valkoisella Honda Civic CRX:llä motellilta hakemaan käteistä ja viemään siltä ostettuja tavaroita sinne. Se ihmetteli ja nauroi, kun kuvasimme koko matkan ja höpöttelimme innoissamme suomeksi. Mukava kaveri, ja sellainen fiilis siitä välittyi mitä leffoistakin sai. Saatiin kyyti takaisin vielä sinne siltä. Se ei tainnut asua San Fransiscossa siihen aikaan, eikä sitä sen koommin tullut nähtyäkään.

Vastaavanlaisia erikoisia sattumuksia tuli paljon reissujen aikoina. Sheffeyn kanssa istuimme sunnuntaipäivänä Wallenbergilla, ja se oli ihan ihmeissään, kun kerroimme mistä olimme kotoisin. 

Se oli kuullut, että Suomessa on karhuja kaduilla. James Kelchiin tutustuimme vissiin sen takia, että se oli siihen aikaan crack-koukussa, eikä se skeitannut kovinkaan paljoa. Lähinnä biletti siellä, ja me sitten jaksettiin ainoina olla sen seurana iltaisin Hubballa, kun se kertoi stoorejansa ja imutti pilliänsä, ja me suomalaisina otimme vain viinaa. Näin me saatiin Mayor of Embarcaderon siunaus, eikä joka päivä tullut sen jälkeen kuumottajia niskaan. Yleensä ne pyrki ajamaan outsiderit ja rullaluistelijat siellä aika agressiivisesti veks.

Jamie Thomas oli siihen aikaan tuntematon poika Alabamasta, mutta veti aivan tolkuttoman kovaa ja isosti. EMB oli sen verran hierarkinen paikka, ettei sellainen oikein sopinut, ja se oli aika pahasti koulukiusattu siellä. Taisi vetää muun muassa Gonz-gapin paljain jaloin, mikä ärsytti lokaaleja, kun Alabamasta tullaan pistämään paikka uuteen uskoon. Huhujen mukaan se asui makuupussissa EMB:n puskissa Antiheron originaalin Sean Youngin kanssa; Sean oli sellainen todella raffi street-kaveri, mutta todella mukava. 

Jason Dill ja Jeremy Wray skeittasivat ja kuvasivat siellä kanssa aika paljon, ja kun he tulivat paikalle, koko EMB meni katsomotilaan. Sama tapahtui, kun Jovontae Turner, Lavar McBride tai Mike Carroll saapui paikalle. Muut siirtyivät katsomoon C-kirjaimen päälle. Back To The City -kisoissa pääsin sattumalta kuvaamaan niin, että vieressä oli Rick Kosick, joka tosin siihen aikaan ei ollut vielä mitenkään tunnettu nimi. Jälkeenpäin vasta kuvista parinkymmenen vuoden jälkeen kuvia tarkemmin katsottua tajusin, kuka se oli.

Samuli ”Hessu” Heino

Steve Rodriguez muutti mun elämän, ja John Cardiel Munsterissä. Istuin hyllyllä, ja viereen tuli läski jäbä ja Phelps. Se läski sanoi päässeensä finaaliin ja että pitäisi keksiä joku temppu. Phelps alkoi repiä vertin hyllyn kaiteita ja sanoi, että hyppää täältä bänkkiin. Ajattelin, et kumpikohan on hullumpi, Phelps vai se random läski. Sitten finaali alkoi ja Cardielia kuulutettiin, ja sieltä alkoi vertin päältä läski lennellä. En tajunnut että se oli se, vaikka olin fanittanut sitä ihan kybällä sitä ennenkin. 

Aki Kärjä

Kun olin noin 16-vuotias eli vuosi taisi olla 1992, lähettelin sponsor me -videoita muutamiin eri firmoihin Amerikkaan. Siihen aikaan siis lähetettiin VHS-kasetteja ja ne piti konvertoida amerikkalaiseen standardiin, mikä oli aika kallis prosessi.  Taisi olla kesällä, kun lähettelin ne. En kuullut mitään takaisin, joten ajattelin, että ketään ei kiinnostanut sponssata tätä finski-sloboa, kunnes seuraavana tapaninpäivän aamuna (just joulun jälkeen) soi puhelin joskus kuudelta aamulla. Mä vastasin pöhnässä ja siellä oli Tony Hawk. Olin lähettänyt Birdhouselle videon, tiimi oli vihdoin katsonut sen, ja ne halusivat laittaa minut Ponkesin kautta flow-tiimiin. Hän kutsui myös minut seuraavalle Birdhousen tourille. Asustelin myös viikon Tonyn luona Carlsbadissa. Siellä tapasin noin yksivuotiaan Riley-lapsen — ja taisin jopa pitää sylissä. Eli kaksi pro-tapaamista samalla kertaa!

Rad Mike

En muista tarkalleen vuotta, mutta SM-kisat pidettiin Eläintarhan parkilla. Siitä sitten Beefiin iltabileisiin. Kun astuin ovesta sisään, tuulikaapissa edessäni kulki muuan Patrick Duffy. Yhtäkkiä hän kääntyy ja sanoo meikälle, että hienosti vedetty tänään! Meikä ihan hämillään, ja saan sanotuksi hädin tuskin englanniksi kiitokset. Sitten Patrick lähtee kävelemään sisään ja meikä herää ja huutaa: ”Hei Pat – ei sulla sattuis olemaan mitään tarroja?” Pat pysähtyy ja sanoo, että ei mulla ole kuin näitä ja kaivaa taskusta pikkupussillisen Plan B:n tarroja ja ojentaa ne meikälle. Meikä sanoo, että kiitos! Ja Pat sanoo ”Eipä kestä” ja lähtee hakemaan juomaa. 

Sitten yksi syksy Paten vaimo laittaa viestiä, että voinko antaa Patelle sun puhelinnumeron, että voitte mennä yhdessä sessareille. Sanoin, että totta kai voit. Sitten menee noin viikko, niin Pate soittaa ja kysyy, että lähdenkö Kontulaan sessareille. Samassa puhelussa hän kysyy, että mistä Lohjalta saa ostettua halvalla talvirenkaat. Ohjasin Paten Euromasteriin, koska olin kesän alussa ostanut itselleni sieltä kesärenkaat! 

Sovittiin sessarit Kontulaan renkaittenhakureissun jälkeen. Ei oltu nähty Beefin keissin jälkeen, ja kun menin Paten luo Kontulassa ja kysyin, että saitko renkaat, niin Pate ei tunnistanut heti meikää. Sanoin, että olen Rad Mike, ja sitten Pat tajusi kuka olen ja kiitteli kovasti. Ja nyt ollaan hyviä kavereita!

Juho Haapala

Rob Welsh

Vietin itsekseni reilun kuukauden Kaliforniassa keväällä 2003. Friscossa olin noin 1,5 viikkoa. Tuona aikana vitutti kovasti lokaalin porukan kylmyys ja välinpitämättömyys. Chicagossa olin tottunut aivan erilaisiin amerikkalaisiin. Yks sen ajan semi-pro ei suostunut kertomaan minulle Pier 7:lla ohjeita 3rd And Armylle, koska ”Se on niin paska spotti, kun siellä vahataan kurbeja ja skeitataan muovia”. En muista sen tyypin nimeä nyt, mutta sillä oli jotain matskuja Static 2:ssa. Sitten yhtenä päivänä, niin kuin joka päivä Friscossa, menin taas Pier 7:lle skedeen. Ekana rullaa vastaan Rob Welsh ja moikkaa mua iloisesti. Meikä oli, että mitä helee…koska kukaan ei ole sanonut mulle täällä vapaaehtoisesti sanaakaan! Siinä sitten jossain vaiheessa istahdin alas. Welsh tuli ihan viereen istumaan ja kyseli kuulumisia ja että mistä olen. Selitin sille hommat, ja siinä sitten spekutettiin niitä näitä. Sitten Welsh otti dekin ja näytti mulle trukkeja. ”Katso: minulla on Indyt, vaikka skeittaan Venturella. Minulla on sellainen projekti, että pitäisi saada akseli näkymään näistä Indyistä.” Naureskeltiin sitä siinä sitten aikamme ja ihmeteltiin trukkeja. Welsh veti sen perus Pier 7:n manupädin kurbia alhaalta ylös crookedilla koko ajan. Ei mitää muuta temppua. Aivan kauheella kaasulla pelkkää crookedia. Jonkun ajan päästä Welsh tuli näyttämään sitä trukkia. ”Eikö näykin akseli?” No näkyyhän se, vastasin. ”Siihen meni 2,5 tuntia”, se sanoi ja lähti meneen. Ainakin sillon Pier 7:lla oli tosiaan vahauskielto. Niissä kurbeissa ei ollut nanoakaan vahaa. Pelkkää kiveä ja mitä lie trukin palasia. Itse en saanut mitää muuta kuin hikisesti 50-50:n niihin kurbeihin. Respektit vaan kaikille, jotka siellä tekivät noihin aikoihin mitä tahansa temppuja.

Brent Atchley

Friscosta lähdin moikkaamaan mun Chicagon frendejä Portlandiin. Siellä sataa yli 300 päivänä vuodesta, joten skedettiin joka päivä ulkona ja hallissa. Burnside oli tietty itsellä kiiltänyt mielessä pyhiinvaelluskohteena. Sovittiin, että mennään sinne kuivana aamuna klo 9. Sateen jälkeen siellä pohjalla saattoi olla vettä, vaikka sillan alla onkin. Saavutaan siis mestoille aamulla 9, ja koko show on mulle täysi shokki. Mesta haisee aivan kuselta, jengiä nukkuu joka paikassa; sieltä lehtereiltä aletaan heräileen ja huuteleen jotain epämääräistä. Ihan paskanjäykkänä yritin jotain skedee. Joku nainen levitti kokkelit siihen ison peruskaaren päällä olevan betonisen penkin päälle ja hoiti hommat. Sillä oli jo valmiiksi kuivuneet veret naamalla, joten meikä oli jo ihan valmis himaan. Siitä se nainen sit droppasi kaareen ja suhi ympäri parkkia erittäin kovaa.

En tuolloin tiennyt kuka on Brent Atchley, eikä tiennyt varmaan moni mukaan Portlandin ulkopuolella. Mutta jälkikäteen sain tietää, että se oli Brent, jolta menin kysymään, tietäiskö se, paljonko kello on. Kysyessäni kelasin mielessäni, että nyt kyllä mokasin. Vastaukseksi tuli naurua ja huutelua kaikilta, jotka sen tilanteen kuulivat. ”Me ei kuule käytetä kelloa täällä Burnsidessa”, Atchley vastasi. Hävetti aivan saatanasti, ja oli pakko lähteä meneen. 

Kolmen vuoden päästä olin taas Burnsidella, ja sillon kaikki jo tiesivät Atchleyn. Välttelin kundia edelleen. Oli muuten kolmessa vuodessa homma siistiytynyt Bursidessa ihan kunnolla. 

Chris Haslam ja Louie Barletta

Ollessani Skatelandilla (Laminalla) töissä me saatiin Chris Haslam vieraaksi, kun oltiin silloin Dwindlen jakelija Suomessa. Haslam majoittui kämpilleni, jossa asuivat myös Pete Ruikka, Eesu Lehtola, Pasi Salminen ja Sami Tiittanen. Kaikki oltiin silloin Laminalla duunissa ja asuttiin kimpassa. Siinä se Haslam sitten pyöri muistaakseni noin kaksi viikkoa nurkissa. En käynyt sen kanssa skeittaamassa muuta kuin joitain demoja ja muuta sellaista, mutta esimerkiksi Modus Bearings -partti kannattaa kattoa Youtubesta: siinä on matskua siltä reissulta. Mulla on sellainen mielikuva, että Paukkusen Anssi kuvaili sitä. Teki melkein päälle mm. Pasilan blokkiin half flip darkslide 360 spin nollie half hardflip ulos.

Yhtenä päivänä, kun Haslam oli meillä, se kysyi, voisiko sen frendi tulla käymään. Olin, että totta kai. Hetken päästä ovikello soi ja muistaakseni Tiittanen menee avaamaan oven. Siinä sitä oltiin kuin kummituksen nähneitä, kun ovella olikin Louie Barletta. Oli tullut t-paita päällä Kaliforniasta Suomeen toukokuussa. Siinä kateltiin joitain skeittileffoja hetken, ja Haslam ja Louie lähtivät ulos. Louie pyysi multa takkia lainaan. Annoin uuden army-rotsin. Lupasi palauttaa. En nähnyt rotsia enää koskaan.

Pontus Alv

2011 Berliinissä muotiviikoilla tapasin ekaa kertaa Pontuksen. Oltiin just tehty meidän eka isompi leffaproggis, Yours Truly Beyond. Annoin sen lehti/DVD-paketin Pontukselle. Seuraavana päivänä se tuli nykimään hihasta ja kehui lehteä ja leffaa ja samalla kaivoi muistikirjansa esiin ja selaili sinne tuherrettuja piirustuksia. Aikansa kahlattuaan Pontus repäisi mulle yhden sivun, jossa oli yksi sen tavaramerkiksi muodostuneita doodle-piirustuksia. Puoli vuotta myöhemmin Berliinissä kysyin Pontukselta, että pitäisikö tehdä siitä piirustuksesta Beyond/Polar-collabo. Pontus sanoi, että on hyvä idea, mutta Polarilla oli työn alla niin isoja yhteistöitä, että se ei halua tästä Polarin collaboa, mutta voidaan tehdä Beyond X Pontus Alv. Niinpä tehtiin. Ja paidat menivät kuumille kiville. 

Myöhemmin se tunnusti minulle, että oli antanut sen piirustuksen, koska se oli hänen mielestään huonoin piirustus, joka vihkossa oli, eikä itse tykännyt siitä ollenkaan. Itse olen edelleen siitä kuvasta aivan fiiliksissä, ja alkuperäinen on mun olohuoneen seinällä. 

Jim Grego

Vuoden 2013 kesällä Berliinin muotiviikoilla jouduin ottamaan kaupungin isoimman ja helvetin kalliin hotellin, kun kaikki muut oli täynnä. Supralla oli silloin demo siellä, ja mestoilla oli Muska, Ellington, Greco ja muita. Yhtenä yönä tulin laitamyötäisessä hotellille ja jäin kuuntelemaan musaa hotellin ulkopuolella jollekin penkille. Sitten näin, kun Greco käveli yksin sisään hotelliin. Jonkun ajan päästä päätin itse lähteä kans nukkumaan; kello oli jotain 4–5 yöllä. Hotlan respassa istui Greco yksin sohvalla, ja ohi kävellessäni se kysyi, olisinko voinut lainata puhelinta. Totta kai. Se kysyi vielä, että haittaako, jos soittaa kaukopuhelun? Ei haittaa. Sitten se huusi puhelimeen yli puoli tuntia siinä respassa, ja asia kävi hyvin selväksi, että siinä tehtiin eroa. Meikä istui respan sohvalla, enkä voinut olla kuulematta. Greco kiitti lainasta. Jostain kumman syystä tallensin sen numeron. ”Greco’s Ex” löytyy edelleen puhelimesta.

Tuukka ”Duudson” Korhonen

Olin Bulgariassa, Sofiassa Kingpinin reissulla. Ross McGouran, Deeli ja ruotsalaisista ainakin Miikka Edin olivat messissä. Samana vuonna oli tullut Blueprintin viimeiseksi leffaksi jäänyt Make Friends With the Colour Blue ja Blueprintin jäbät olivat tahollansa samaan aikaan Sofiassa. Siellä taisi olla sen leffan Bulgarian ensi-ilta. Itse en ollut siis niiden tourilla, vaikka tiesin, että ne ovat siellä. Sitten siellä oli samaan aikaan kanssa joku jenkkiviritys; olisiko ollut I-Pathin joku random touri, koska siellä oli meinaan ainakin Kenny Reed ja Jack Sabback silloin. Voi olla, että se oli vaan joku Reedin itse järkkäämä, mutta me oltiin siellä iltaa viettämässä, kun jenkit paukkaavat mestoille ja näen ensi kertaa Bobby Puleon. Mysteerihahmo, jonka Static II:n parttia on tullut etenkin itse fiilisteltyä. Vietettiin siinä iltaa ja se opetti mulle, miten pelataan cee-lota nopilla. Jenkkinoppapeli, jota pelataan rahasta. Siinä heitetään paria ja kolmatta lukua. Jos esimerkiksi heität 1-2-3 häviät heti, mutta 4-5-6, niin voitat heti. Muuten heitetään pari ja kolmatta erillistä lukua ja yrität saada isoimman mahdollisimman luvun. Vaikka tiesin, että Sofia on hyvä skedekaupunki, en olisi ikinä uskonut, että päädyn siellä opettelemaan tällaistä peliä Bobby Puleon kanssa. 

Toinen juttu, joka tulee mieleen, oli se, kun vietin aikaa Barcelonassa, jossa nyt sinänsä näkee paljon skedeejiä; se ei ole mikään yllätys etenkään Macballa tai missään muualla. Kerran tosin mentiin baari-illan jälkeen jatkoille yhdelle tyypille, joka ei sinänsä ollut niin sanotusti skedejengissä, vaikka kaikki tavallaan kuitenkin tuntevat ikään kuin kaikki. Me mennään sinne ja ihmetellään, kun siellä on pitkätukkanen äijä jo valmiina, ilman t-paitaa, ja se nojaa sellaiseen nojatuoliin, joka on vedetty matalaksi, kokonaan selällään. Sitten sillä on sellaiset kurkkuviipaleet silmillä ja kasvomaski. No me sitten juodaan siinä kaljaa ja jauhetaan paskaa, ja se yht’äkkiä nousee siitä ja ottaa kurkut pois. Sitten vasta tajusimme, että siinä on maannut Fred Gall koko ajan. Olin tavannut sen pari kertaa aikaisemmin, mutta en kyllä tunnistanut kurkunviipaleet päällä. 

Mikko Kivikoski

Elettiin ysärin loppua tai 2000-luvun ihan alkua; en ole ihan täysin varma. Joka tapauksessa minulla oli frendin kanssa skeittikauppa Point Turussa ja sinne pamahti yks kaks Steve-O sisään. Eli tää Jackass-jätkä. Steve-O oli nähnyt yhden frendini, Pietarin (Kiviharju, rap-artisti ”Pietari”), kaupungilla, ja koska siihen aikaan skedekenkiä pitivät vain skedeejät, ja Pietarilla oli rikkinäiset skedekengät, Steve-O ajatteli sitten, että Pietari on skedeejä ja kyseli, lähtisikö Pietari skeittaamaan, koska Steve-O on jonkun aikaa Turussa. Pietari ei siihen aikaan enää niin hirveästi skedennyt, mutta ohjasi sitten Steven meille, että tuolla on frendin kauppa, että mene tuonne. Steve-O pärähti siihen sitten ja me juteltiin siinä juttuja ja se oli sitten viikon Turussa. Mulla oli avaimet hallille, joten käytiin privasessareilla. Paikallisessa baarissa eli Dynamossa se teki sitten kaiken maailman taikatemppuja; mm. joi kädellä seisoen bisseä. Se kiersi ihan pöytiä siellä ja kysyi, paljonko annatte rahaa, jos se vetää täyden tuopin silleen. Se venytti suun niin isoksi, että sai tuopin pysymään silleen ja meni siitä käsiseisontaan. Ei ehkä true skeittari, mutta menee tähän kategoriaan ihan hauskasti. Sillä oli joku Karibian kruiseri, Suomessa tehty; se oli duunissa siellä ja hypännyt Jenkeistä tai Karibialta kyytiin. Se seisoi sitten Turussa viimeisteltävänä telakalla tuon ajan. 

Jarkko Poropudas

Menin vuonna 1996 Seattleen Henkan kanssa. Sattumoisin siihen aikaan onneksi mainostettiin, että Vancouverissa on kisat, koska siihen aikaan ei olisi varmaankaan osannut netissä edes selata tämmöisiä. Samoihin aikaan meillä kummallakin oli asiat hyvin (Juha) Pirisen kanssa, eli SK8-Importin, joka toi Dwindleä maahan. Puhuttiin sen kanssa, että olisiko mahdollista päästä käymään Dwindlen tehtaalla. Pirinen sanoi, että ilman muuta, ja totta kai sen ikäisenä uskoi sitä Amerikan maailmaa ja oli tähdet silmissä, että vau jes. Päästiin Seattleen; oltiin eka kuusi päivää siellä ja oltiin lähdössä sitten Vancouveriin. Soitettiin Piriselle ja kysyttiin, että onko homma hoidossa ja se oli silleen, että tapaatte Mullenin Vancouverissa. Etsitte vaan sen ja se tietää tämän jutun. Me oltiin sitten, että ei vittu, että vielä Mullen. 

No me mentiin sitten Vancouveriin, joka itsessään oli jo aika sairasta, koska kun tullaan jenkeistä, niin se on sairaan puhtaan näköinen kaupunki. Ensimmäinen, joka tulee siellä vastaan, on Guy Mariano skeittaamassa yksin jotain reiliä. Nähdään se vielä liikennevaloissa ja se tuntuu satumaiselta. Kun tullaan enemmän keskustaan, nähdään vielä autosta Matt Reason skeittaamassa yksin. Että ei helvetti ole totta! Tietenkin ne oli yksin skeittaamassa: kun muut olivat kisoissa, niin sai skeitata yksin niitä kaikkia spotteja.

No mennään kisa-areenalle ja ne on sellaiset isot messut, jossa iso streetti ja vertti – siihen aikaan varmasti isoimpia kisoja, mitä oli, kun kattoo vaikka jotain 411 Video Magazinea. Ensimmäisenä päivänä me ei uskallettu mennä juttelemaan kenellekään, mutta toisena päivänä kerättiin rohkeus. Mullen istui jonkun roskiksen päällä; sillä oli jalat korkealla maasta. Mennään sitten esittelemään itsemme, että ”We are from Finland” ja se oli jotenkin todella outo, kun aloitettiin. Sitten Mullen alkoi yht’äkkiä nauraa ratketakseen ja meni ihmislinkkuveitsiasentoon, jatkoi, eikä saanut sanaakaan suustaan. Se vaan nauroi sellaista hullunnaurua ja jotain se sai syljen mukana sanottua, että ”Ask Mike”. Sean Sheffey oli siinä vieressä, katsoi meitä ja Mullenia ja pyöritti päätään. Me katsottiin Henkan kanssa toisiamme silmiin, käännyttiin 180 astetta, eikä ikinä menty Dwindlelle. Ikinä ei otettu yhteyttä mihinkään tms. Piriselle oli vielä sanottu, että ”Skate with the guys”, että olisi ollut tarkoitus mennä niiden kanssa skeittaamaankin. Se jäi tähän sitten. Meilläkin on niin älytön huumori Henkan kanssa, että käännettiin se, että ”Vittu toi oli sekaisin”. Ollaan naurettu sille sitten viimeset parikymmentä vuotta. Henkan mukaan se oli absurdein tilanne, missä se on ollut. Ja Mikesta ei oo mitään havaintoa; Ternasky ei ollut ainakaan silloin enää elossa. Mutta ei siitä sekavasta naurusta saanut selvää, olisiko se ollut Michael. 

Sheffeyn sekoiluista Euroopassa Kaartisella (Kari) on on tosi hyvä pätkä muuten: se asuu kaaren alla ja pitää kynttilää päässä – paljon kovempaa matskua kuin 411:ssä. 

San Josen reissulla 2002 taas sitten oltiin tavattu jengiä Tilt Mode Housella ennen sessareita. Kaikkien piti lähteä skeittaamaan, mutta Marc Johnson oli, että ”I am not feeling, not feeling” ja me mietittiin, että johtuuko se meistä vai onko se aina tuollainen. Pihaan tuli sitten Caswell Berry pitkällä takatukalla ja Steve Cabballero pick upilla ja vietettiin niiden kanssa sitten koko päivä. Caballero hyppi 45 minuuttia axle stallia kurbin reunaan ennen kuin alkoi tehdä yhtään mitään muuta. Katottiin silleen, että vittu toi on vanha äijä ja nyt ollaan samanikäisiä ja joudutaan tekemään ihan samaa juttua. Mentiin takaisin Tilt Mode Houselle, ja sieltä oli tarkoitus lähteä bileisiin. Lähettiin skeiteillä sitten ja päästään omakotitalon pihaan ja Louie sanoo, että piilottakaa skeitit puskiin. Että ei kannata ikinä ottaa niitä tuonne, koska ne pöllitään saman tien. Mennään sisään, ja lyhytkasvuinen mies tanssi keskellä keittiötä uutta Alkaholiksin levyä. Muistan vielä sen, kun se oli itsestänikin hyvä biisi. Me ollaan sitten että jaa, että minkälaiset bileet. Louie on sitten, että menkää hakemaan kaljaa tuolta, ja se lyhytkasvuinen tulee, että ketä wittua te ootte? Se oli Pancho Moler. Ne sen muuvit oli vielä tosi gangstamuuveja, joita se oli keittiössä yksin tanssinut. Se oli kuitenkin ok kaikesta, ja loppuilta meni hyvin. Käytiin ullakollakin sen kanssa. Henkka oli sinne mennessä hyvässä nousussa, jolloin se on hauskimmillaan, ja se meni sitten pyytämään tulta. Eka ihminen, jolta se pyytää tulta, sattui olemaan Pat Duffy. Ei me oltu sitä ikinä tavattu, ja kun se kääntyi, me oltiin Henkan kanssa kumpikin, että eikä! 

Seattlessa oli kanssa aikaisemmalla reissulla Toy Machinen demo, josta luettiin lehdestä. Mentiin sitä sitten katsomaan: tuli muskat, donnybarleyt ja jamiethomasit. Nähtiin skedekaupan pihalla, josta sitten potkuteltiin spoteille. Ne oli tiimin pakussa ja Satva Leung huusi meille sieltä: ”Where are you guys from?” Me oltiin sitten, että Suomesta, ja se oli sitten, että ”Kaurapuuroo!” Se oli ollut tyyliin Davon kämppis tai naapuri ja oppinut suomea siltä. 

Sami ”Norro” Miettinen

Heti tuli mieleen, kun oltiin Arton luona Jenkeissä, kun Gerwer pamahti ovesta sisään. Se meni sohvalle sitten ja jotain sähläs, kääräs ja otti himusen sienipussin pöydälle. Se oli sitten viikon samassa kohtaa sohvaa putkeen. Kävi välillä vessassa. Aina, kun mentiin skeittaamaan, niin eihän se mitään mukaan lähtenyt. Aina oli kyllä joku eri trikki, mikä meillä piti mennä. Tyyliin, että tänään menee pop shove-it. Se oli tosi random; tosi hauska jätkä kyllä. 

Kerran mentiin Hollywood Highille, jossa Greco haastaa samaan aikaan nollie bs flippiä ja Reynolds fakie flippiä. P-Rod duunas kauheaa fs heeliä. Kaikki päälliköt mestalla. Me vähän siinä sitten tsekkaillaan, ja ei sinne sekaan uskaltanut mennä. 

Virossa heitin kerran Tony Tavelle pakurikääpää ja sain hirveän Nixonin rannekellon palkkioksi. Se on kyllä vieläkin jossain tallessa. 

Kerran oltiin San Josella sellaisella suoralla valkoisella ledgellä, johon Pat Washington haastoi nose blunttia ja otti hirveät säkitykset. Se keräili siinä sitten itseään hetken. Sille aika erikoinen juttu; jotenkin aika koomista. 

Kerran myös Barlettan kämpillä mun makuupussista pilkisti punkkupullo ja vähän kaljaa. Siellä oli Marc Johnson goisaamassa. Muistaakseni ensitapaaminen maestron kanssa.  

Onko sinulla hyviä kohtaamisia pro-skeittaajien kanssa? Lähetä kokemuksesi ja mahdollinen kuva osoitteeseen toimitus@hangup.fi niin julkaisemme parhaat artikkelin jatko-osassa. 

- Mainos -
- Mainos -spot_img

Suosituimmat

Torimajakka 2021

RKLG – Lyhäri (2021)