Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Cristian Navarrette

06.05.2020 / Toimitus

Cristian Navarrette, tutummin Cris, on kotoisin Chilen pääkaupungista Santiagosta, missä hän aloitti skeittaamaan jouluna 1999 saatuaan kaveriltaan lahjaksi laudan ja 411VM:n. Kotimaassaan Crisillä oli sponsoreita ja muun muassa useampi kansikuva lehdissä. Tässä haastattelussa jätetään kuitenkin Chilen asiat toiseen kertaan ja annetaan Crisin kertoa tarinansa Suomeen päätymisestä.


Lähdit siis Eurooppaan pari vuotta sitten. Miksi ja miten päädyit Amsterdamiin?

En ollut ikinä käynyt Euroopassa, ja halusin tulla tänne skeittaamaan. Ex-tyttöystäväni asui Amsterdamissa ja tarjosi minulle yöpaikan – siksi Amsterdam.

 

Minkälaista Amsterdamissa oli?

Aluksi minulla ei ollut yhtään kaveria; potkuttelin vain päivät etsien spotteja ja kontakteja. Eräänä päivänä löysin ”paikallisen Kiasman” ja tutustuin italialaiseen skeittariin, joka neuvoi minulle spotteja ja muutenkin asioita kaupungista. Hollantilaisia kavereita en ikinä saanut; heidän skenensä vaikutti suljetulta ja he kylmiltä. Yksi tekijä saattoi tietysti olla, että en tässä vaiheessa puhunut paljoakaan englantia.

 

Päädyit Barcelonaan Amsterdamista, miten tämä kävi?

Noin puolivälissä reissua meille tuli riitaa exäni kanssa ja pakkasin tavarani. Olin tässä vaiheessa tavannut chileläisiä skeittareita ja sain yöpaikan heidän kauttaan. Samalla sain työtä, jolla sain maksettua talossa asumisen ja lentoni Barcelonaan! Maalasin taloa, jossa yövyin, ja sen lisäksi olin muuttohommissa. Tein pari viikkoa kahta duunia, jotta sain säästettyä rahaa. Kävin Barcelonassa, ja sieltä menin Etelä-Espanjaan ja Madridin kautta takaisin Amsterdamiin muuttomieheksi.

 

Kauanko reissusi oli tässä vaiheessa kestänyt?

Olin ollut lähes 3 kuukautta Euroopassa ja tiesin, että 3 kuukauden välein minun tulisi käydä Euroopan ulkopuolella uusimassa oleskelulupani, jotta saisin olla täällä kauemmin. Aloin selvittää, missä Euroopan ulkopuolella voisin olla kaksi viikkoa 300 eurolla ja päädyin Marokkoon. 

Boardslide Tikkurilassa. Photo: 

 

Millaista Marokossa oli?

Menin sinne yksin, ja oli pelottavaa olla niin kaukana kotoa niin vähällä rahalla ja ilman varmuutta, että pääsisin takaisin. En puhu arabiaa tai ranskaa, ja Agadir on niin etelässä, että siellä ei puhuta espanjaa tai englantia niin paljon kuin pohjoisemmassa Marokossa. 

Siellä tapahtui hulluja juttuja! Kuten yhtenä yönä kännikuskin kyyti jatkoille: en todellakaan tue humalassa ajamista, mutta tuona yönä luotin kuskiin ja hyppäsin kyytiin. Ajettiin joskus kolmelta yöllä tietä, jonka kummallakaan puolella ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin tiputusta. Kuski menetti auton hallinnan ja törmäsimme tien reunaan. Jos olisimme joutuneet yhtään pidemmälle, olisimme luultavasti kuolleita. Selvisimme kuitenkin, ja seuraavana aamuna samassa autossa ollut hostellin omistaja tuli kertomaan, että olimme ikuisesti veljiä selvittyämme edellisestä yöstä ja että jos vielä yövyin hänen hostellissaan, saisin olla ilmaiseksi. Viimeiset kolme päivää olin kuin yksi hostellin omistajista, hahah.

 

Sitten lensit Barcelonaan?

Menin Barcelonaan ajatuksenani jäädä sinne, mutta päädyin pariksi kuukaudeksi koira- ja asuntovahdiksi taas Amsterdamiin. Luulin, että minulle maksettaisiin koiran hoitamisesta, mutta niin ei ollutkaan. Tein töitä tiskaajana sekä jotain hämärämpiäkin hommia, mikä minusta on ihan ookoo, kun yrität yksin löytää keinot elää vieraassa paikassa. Parin kuukauden jälkeen lähdin taas Barcelonaan ajatuksena etsiä sieltä töitä.

 

Tällä kertaa Barcelona kohteli vähän rajummin, eikö?

Joo. Minun oli tarkoitus yöpyä kavereideni luona, mutta he alkoivatkin vaatia minulta rahaa yöpymisestä, vaikka joillain heistä oli esimerkiksi kahden makuuhuoneen iso kämppä, joista käyttivät vain toista makkaria! Ymmärsin kyllä, jos muita maksajia oli tulossa asumaan, mutta vaikka ne olivat tyhjinä, he eivät antaneet minun nukkua luonaan. Yritin selittää heille, että yritän löytää työtä ja voisin sitten maksaa, mutta ei se auttanut. 

Blunt to fakie. Photo: Toni Mustonen

 

Missä sitten nukuit?

Nukuin esimerkiksi Macballa, Marbellan puulilla, Mont Juicin vuorella tai isoilla aukioilla. Tunsin Macbalta kaverin, joka antoi neuvoja kodittomana elämiseen – esim. jotkut temppelit jakoivat ilmaista ruokaa ja kirkot aamupalaa kodittomille. Silloin tällöin pääsin myös kavereiden sohville nukkumaan. 

 

Oli varmasti rankkaa.

Oli! Chileläiset kaverini Amsterdamissa sanoivat, että ensimmäinen vuosi Euroopassa on yhtä myrskyä. Kun sinulla ei ole mitään hajua minne mennä tai mitä tehdä, ja muutenkin tuntuu siltä, ettet tiedä mistään mitään. Silloin Barcelonassa minusta tuntui tältä, kun ei ollut yhtään rahaa eikä paikkaa minne mennä. Ajattelin vain: ”Mitään pahaa ei tapahdu. Pahinta mitä voi tapahtua on kuolla – ja minä en aio kuolla. Jos en kuollut Etelä-Amerikassa koko sinä aikana, kun asuin siellä, en aio kuolla täälläkään”. Ensimmäisen vuoden myrskystä kuuleminen oli paras neuvo, jonka Amsterdamissa sain, ja pystyin pitämään itseni koossa.

 

Liittyikö tähän kodittomana olemiseen muita ongelmia kuin ruoan tai yöpaikan löytämisen vaikeus?

Kerran Mont Juicilla yritin löytää paikkaa nukkua. Kun toinen koditon tuli kysymään kolikkoa ja tupakkaa minulta – ja niitä ei ollut – hän halusi takkini. Hän tukki kulkuväylän ja alkoi aggressiivisesti vaatia takkiani. Otin lautani ja yritin tehdä itselleni tilaa, mutta se tippui maahan. Kun nostin lautani maasta, hänellä olikin puukko kädessä ja hän uhkasi tappaa minut. Yritin potkaista häntä kauemmaksi, mutta samalla hän puukotti minua jalkaan. En ole ikinä tuntenut mitään niin hullua. Kun puukko osui jalkaani, aloin ajatella, kuinka siellä on isoja verisuonia, jotka voivat vuotaa paljonkin verta. Jos menettäisin paljon verta, voisin pyörtyä, ja hän voisi tappaa minut. Lähdin juoksemaan. En edes tiedä, miten pystyin juoksemaan ja potkuttelemaan sillä jalalla, mutta pääsin kuitenkin karkuun.

 

Hitto vie! Seurasiko hän sinua?

Yritti vähän matkaa, mutta ei pysynyt perässä. Potkuttelin sairaalaan, jossa ottivat minut heti vastaan ja tarkastivat, ettei puukko ollut osunut hermoihin tai muuten vaurioittanut jalkaa. Onneksi kaikki oli kunnossa ja sain vain viisi tikkiä haavaan. Sairaalasta päästyäni menin suoraan Macballe noin 7 aikoihin aamulla. Heräsin Macballa, kun porukkaa alkoi tulla skeittaamaan, ja kaverini tuli ihmettelemään, miten olin niin aikaisessa ja niin valkoinen. Kerroin, mitä oli tapahtunut, ja pääsin hänen luokseen päiväksi lepäämään – ja yöllä olin taas kaduilla.

 

Kuntoutit puukotetun jalan kaduilla?

Suurimmaksi osaksi, ja tikit minulta otettiin pois baarissa!

 

Miten se sitten tapahtui?

Olin kavereiden kanssa baarissa ja he halusivat lähteä skeittaamaan. Kun kerroin, etten tikkieni kanssa voisi skeitata, kävi ilmi, että yksi heistä oli lääkäri. Tikit olivat tässä vaiheessa olleet 2–3 viikkoa, ja lääkäri kertoi, että ne tulisi ottaa pois. Kysyin että miten, ja hän vastasi vain, että ”minulla on sakset”. Menimme baarin vessaan ja hän alkoi liekittää saksia puhtaaksi. Kaveri oli helkutin humalassa, mutta sai tikit siististi pois. Tämän jälkeen olin noin kaksi viikkoa kaduilla.

 

Mitäs sitten kävi?

Olin tavannut lisää chileläisiä. Nämä tyypit eivät olleet skeittareita, mutta yksi heistä tuli lähes joka päivä Macballe juomaan, polttamaan ja spekuttamaan skeittaamista. Kerran olin bileissä heidän kanssaan, ja tämä kaveri kysyi missä asuin; vastasin, että rannalla. Hän ei uskonut ja halusi nähdä missä oikeasti asuin, jotta menisimme juhlimaan minun luokseni. Menimme Barcelonetan rannalle ja biletimme siellä, ja he jopa nukkuivat kanssani rannalla muutaman tunnin. Aamupalalle mentyämme tämä kaveri kertoi, että rannalla asuminen tuntui huonolta idealta jo parin tunnin jälkeen ja että enhän minä voisi asua rannalla. Hän ikään kuin samaistui asemaani, ja heti sen jälkeen lupautui hoitamaan minulle paikan heidän asunnoltaan.

 

Joten menit sinne?

Seuraavana päivänä hän tuli Macballe ja menimme asunnolle. Sinne päästyämme hän lähti pariksi tunniksi muualle, ja kun hän tuli takaisin, en ollut ikinä nähnyt niin paljon käteistä. Kuin tuo nurkkaus olisi täynnä käteistä (osoittaa suht isoa aluetta huoneesta) ja toinen kassi oli täynnä koruja. Asuin jengin kanssa nyt. He olivat aluksi todella hyviä minulle: mitä ikinä tarvitsinkaan, he hankkivat sen minulle, mutta ajattelin aina, että mikähän tämän hinta on. 

Olin siellä noin puolitoista kuukautta, ja viimeiset pari viikkoa ajasta oli todellista kaaosta. Olin peloissani vapaudestani ja ylipäänsä elämästäni. Kaverini lähti, ja lopun aikaa asuin ihmisten kanssa, jotka olin juuri tavannut ja joihin en luottanut lainkaan. Nukuin toinen silmä auki. 
Yhtenä päivänä söimme yhdessä, ja tilanne kävi kuumaksi – yhdellä kaverilla oli jo puukkokin kädessä. Eräs tyyppi onneksi alkoi rauhoittella tilannetta eikä mitään käynyt. Silloin kuitenkin pakkasin kamani ja menin Macballe. Seuraavina päivinä he yrittivät edelleen saada minua mukaan, mutta en lähtenyt enää. Sitten he alkoivat vainoamaan minua: kadulla kävellessä kuulin tutun äänen takaa, ja siinä heitä taas oli, ja tunnin päästä toinen kaveri täysin toisessa paikassa. Hitto se oli pelottavaa! 

Siinä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että en voi enää elää Barcelonassa.

Crooks. Kuva: Tony Pelkonen

 

Sitten tapasit Ilonan ja tulit Suomeen?

Me olimme tavanneet jo. Alkuun hän ei edes tiennyt, että olin koditon, mutta sen kuultuaan hän osti minulle lennon, että tulisin Helrideen heinäkuussa, mutta juuri ennen lentoa kadotin passini enkä päässyt tulemaan.


Myöhemmin kuitenkin pääsit tänne. Oliko suunnitelmissa jäädä tänne heti alusta alkaen?

Tulin Suomeen syyskuussa 2018, mutta minun oli tarkoitus tulla vain käymään ja palata Barcelonaan. Asuimme Ilonan vanhemmilla aluksi, ja kuukauden jälkeen muutimme omillemme Töölöön. Miksi lähtisin: olihan minulla nyt sänky ja lämmin paikka, missä nukkua. Se olikin sitä, mitä tarvitsin sillä hetkellä, joten ajattelin, että katsotaan mitä käy.

 

Taisi toimia, kun vieläkin olet täällä! Mitenkäs paluu Chileen?

En usko muuttavani enää takaisin: asun Helsingissä nyt. Paperit täällä oleskeluun ovat vetämässä ja minulla on paljon hyviä kavereita täällä – ja tietysti Ilona. En ikinä olisi uskonut tätä tullessani Eurooppaan yksin. Elämäni on muuttunut älyttömästi viimeisen kahden vuoden aikana. Se on muuttanut minuakin, ja tuntuu, että olen kasvanut näiden kahden vuoden aikana ihmisenä valtavasti. Eurooppaan lähtö oli elämäni paras päätös. Mielestäni matkustaminen on parasta, mitä on: itsensä asettaminen uusiin tilanteisiin, ”myrskyyn” joutuminen ja siitä selviytyminen tekevät sinusta kaksi kertaa vahvemman kuin olit ennen. Olen oppinut paljon tämän aikana, ja nyt minusta tuntuu, että olen oikealla reitillä, menossa oikeaan suuntaan. 

 

Teksti: Toni Mustonen  Kuvat: Tony Pelkonen & Toni Mustonen

 

Keskustele Facebooksissa