Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Pentti Pena Järvelin (Hang Up 2/2019)

31.03.2020 / Toimitus

Lehdessä 2/2019 julkaistu Ouluun muuttaneen Penan haastattelu. 


Kerro vähän miten sun skeittauksesi sai alkunsa? Minkälainen skene Turengissa oli? 

Mun skeittaus alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin lapsuuteni harrastukset. Innostuin asioista, joita isoveljet tai kaverit tekivät, ja sitten pyysin vanhempiani hommaamaan mulle tarvittavat välineet. Olin harrastanut aikaisemmin sählyä, laskettelemista, jalkapalloa, jääkiekkoa, rullaluistelua, rumpujensoittoa ja niin edelleen. Pyysin äitiäni ostamaan mulle sellaisen ison kickbiken vielä vuosi ennen skeitti-innostusta. Oisko ollut Chiquita-merkkinen tai joku muu vastaava banaani-kollaboraatio. Äiti arveli, että tajuaisin sen saatuani, ettei se olekaan niin siistiä, kun ainoana koko kylässä puskee semmosella. Ja se oli sen verran hintava, ettei sitä mulle hommattu. Enkä mä selvästikään sitä niin kauheasti halunnut, kun en jatkanut vaatimista pitkään. Kun äiti ei suostunut ostamaan mulle aikaisemmin rumpuja, niin rummutin pari viikkoa kapuloilla reisiäni, kunnes ne olivat ihan täynnä pieniä mustelmia. Mustelmat nähtyään äiti hommasi mulle rummut, joita jaksoin hakata varmaan maksimissaan just sen yhden talven, kuten äiti oli varmaan arvellutkin. Ensimmäisen kompliittini sain kuudesluokkalaisena 11.3.2000, jolloin mentiin isoveljeni Riston ja muutaman kaverin kanssa Turengista Union Fiveen Helsinkiin. Dekin olin ostanut aikaisemmin Salmen Villeltä (Turenki OG) käytettynä. Muistan hyvin sen innostuksen ja hämmennyksen sekaisen tunteen, kun Riston kanssa kasattiin kompliittia keittiön pöydän ääressä isäni luona.

Tuolloin vuonna 2000 Turengissa oli varsin vahva skeittiskene. Riston kaveriporukka oli skeitannut 90-luvun alusta asti, mutta heitä oli vain kourallinen. Vuosituhannen taitteessa Suomeen iskenyt valtava skedebuumi rantautui Turenkiinkin ja sinä kesänä meitä oli parikymmentä uutta skeittaajaa. Vanhemmat tyypit olivat vallanneet lakkautetulta sokeritehtaalta noin futiskentän kokoisen betonisen sokerijuurikkaiden pesualtaan. Sinne oli rakentunut todella tunnelmallinen salainen skeittiparkki. Allas oli toisesta päädystä koko matkalta betonista ditsiä ja pohjalla oli noin metrin levyisiä vesiuria, joiden yli pystyi hyppimään. Vanhemmat tyypit opettivat meidät junnut tavoille ja tuntui, että kaikki oppivat ja oivalsivat jotain uutta joka päivä. Se oli todella inspiroivaa aikaa ja skeittaus vei mut mukanaan. Sain jatkuvasti onnistumisen ja itseni ylittämisen kokemuksia. Tuntui siltä, että elämä olisi auennut edessäni. Ei siinä oikein mitkään muut harrastukset päässeet lähellekään siinä tunnelmassa. Kun harrasti jotain, mitä ei koulussa tai missään muuallakaan opetettu, ja paikassa, jossa ei olisi saanut edes olla, niin olihan se 12-vuotiaalle todella siistiä. Oli rajua olla skeittari – vähän sellainen ulkopuolinen touhuaja – ja tehdä oman pienen porukan kanssa mitä halusi. Me nyysittiin trukkilavoja ja vanereita jostain työmailta, ja päästiin mukaan rakentamaan omaa skeittiparkkia. Olisi se jalkapallokin varmaan kiinnostanut enemmän, jos siinä ei olisi ollut joitain harmaita aikuisia käskyttämässä, ja ne maalit oltais rakennettu löydetyistä osista johonkin hylätyn tehtaan taakse. Sellainen omaehtoinen tekemisen meininki on viehättänyt mua pienestä pitäen. Se oli tunnelmaltaan samanlaista kuin viaton omppuvarkaissa käynti ja puumajojen rakentaminen. Ei sitä sillä hetkellä varmaan ihmeemmin kelannut, mutta tälleensä jälkikäteen muistellessa tuntuu kuin olisi elänyt jossakin kovassa leffassa, joka olisi yhdistelmä Kidsiä ja Poika ja Ilvestä. Aloitin skeittaamisen samoista syistä kuin kaiken muunkin, mutta jatkoin sitä, koska se oli jotain aivan muuta kuin mikään aikaisemmin kokeilemani.

Minkälainen skeittaaja olit ennen ”Tikari-valaistumista”? Mistä skedeejistä tykkäsit, mitä temppuja teit, oliko joku tietty ”genre”? 

Ekat vuodet mä olin varmaankin ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Tein niitä temppuja mitä näin muiden tekevän, enkä ollut mitenkään erityisen lahjakas. Vuosina 2003-2009 tehtiin Ballad-nimisen kaveriporukan kanssa leffoja, ja mun skeittaus on niissä kuitenkin aika perinteistä. Bs tailsliden opittuani harjoittelin siitä shove-itin pois ja flipillä sisään ja niin edelleen. Oon aina pyrkinyt kehittymään skeittarina. Mä pääsin Tikarille vuonna 2008 ja siinä vaiheessa mut oli ehkä helppo lokeroida jo ”erikoisskeittariksi”. Siihen aikaan siihen riitti kyllä pelkästään se, että teki no complyjä sekä muutaman tuplaflipin ja footplantin. Skeittaus oli kymmenen vuotta sitten paljon suppeampaa sen suhteen, mitä temppuja yleisesti tehtiin ja valtavirrasta erottui helposti. Rap Skater VS Punk Skater -asteikolla olin selkeästi se Punk Skater ja muutenkin kiinnostunut punkista. Vallatussa talossa jotakin räminää kiljukännissä kuunnellessa oli sellainen olo, että tännehän mä sovin aivan hyvin.

Joo, tohon pystyn samaistumaan. Itelle kaikki lipslide kombot ja feeble fiftarit oli alunperin “erikoistemppuja”, mutta sitten niitä alkoi tehdä kaikki ja ei ollutkaan enää niin helppoa erottua joukosta. Muistatko jonkun tietyn asian, minkä kohdalla tajusit, että tästä sun skeittaus muuttuu lopullisesti? Oliko Tikarin lisäksi muita sellaisia vaikutteita, jotka laajensi käsitystä siitä mitä skeitillä saa ja voi tehdä? 

Kuten mainitsin, olen aina halunnut kehittyä, tehdä uusia temppuja ja ylittää itseni. Kun ne yleisimmät temput oli tehty, piti kehitellä uusia, jotta se touhu pysyisi mielenkiintoisena. Mä en ole koskaan uskaltanut hyppiä korkealta tai mennä epämukavan lujaa. Samuli Peurala (Tikarin team manager) on varmasti merkittävin yksittäinen mun skeittaamiseen vaikuttanut henkilö. Vuodesta 2008 lähtien ollaan koluttu Sampon kanssa sisäpihoja, ja kyllä Sampo on koulinut paljon mun spotti- ja temppusilmää. Ja Sampo on vaikuttanut myös paljon siihen, millainen ihminen olen tänä päivänä. Sampohan oli ekoina Tikari-vuosinani aika tiukka sen suhteen, mitä kuvataan ja mikä juttu on tarpeeksi virallinen leffaan laitettavaksi. Silloin ei todellakaan mikä tahansa kelvannut. Mä ehdottelin Sampolle varovaisesti joitain juttuja ja yritin lukee sen ilmeestä, onko idea tarpeeksi kova. Jos Sampo kaivoi vähän vaisusti kameraa esille, niin upgreidasin juttua heti, että se riittäisi Sampolle. Vaikka oikeastihan Sampo saattoi samaan aikaan yrittää saada kielellä ruokaa hampaidensa välistä pois ja oli sen takia vaisu ehdotukselleni. Mä luin ylipäätään rivien väleistä paljon asioita, joita siellä ei todellakaan ollut. Sisälläni kupli kysymys, jota en koskaan tietenkään kysynyt: “Mitä mun pitää tehdä tähän spottiin, jotta kelpaan sulle ja olen saamani sponssin arvoinen?”

Mulle sponssattuna skeittarina olemisessa on ollut läsnä sellanen pelko, että jos alan taantumaan tai en jotenkin yllä odotuksiin, jengi alkaa ajattelemaan, etten ole statukseni arvoinen ja että olisin jotenkin huijannut itteni huipulle. Tästä ajatuksesta irti pääseminen on vapauttanut skeittaustani merkittävästi. Sitä tuli itsevarmemmaksi ja alkoi uskomaan siihen, että mä oon paikkani ansainnut, mä kelpaan, oon riittävä ja voin tehdä ihan mitä haluan. Tuli sellainen vahva fiilis, että kukaan ei voi kertoa mulle, mitä mä voin skeitillä tehdä ja mitä en. Mun skeittaus on mun.

Mainitsemani pelot kelpaamattomuudesta ja hylätyksi tulemisesta oli läsnä kaikilla elämän osa-alueilla. Mussa oli todella syvässä sellanen ajatus, että en ole riittävä ja etten kelpaa muille ihmisille. Kun mä sain tuota asiaa käsiteltyä terapiassa, niin sen jälkeen elämä ihmisenä ja skeittarina on ollut kevyempää kuin koskaan ennen. Mulla on ollut teinistä asti pahimpana pelkona se, että havahdun elämäni ehtoopuolella siihen, että oon elänyt elämäni muiden toiveiden ja yleisten normien mukaisesti sen sijaan, että olisin elänyt itseni näköistä elämää. Tuntuu kauhealta ajatella, että olisi kuollessaan tyytymätön elämäänsä. Ja vaikka tuo on paljon skeittausta isompi asia, niin kyllä se linkittyy siihen skeittaukseenkin. En mä skeittaustanikaan halua rajoittaa tarpeettomien normien tai sääntöjen takia. Uskon eläväni vain yhden elämän joten ei siinä ole aikaa tollaseen. 

"Darkride" taitaa olla puolivakiintunut nimi tällaiselle darkslidelle. Vaikeinta tässä oli saada ekan alamäen jälkeen nose nousemaan ennen kinkkiä, ettei se tökkäisi heti. Kun työnsin slaidatessa etujalan kiinni etutrukkiin, niin kenkä tarttui bottom washeriin sen verran, että sillä sai nostettua nosea tarpeeksi. Dekkihän siinä meni aivan päreiksi niin kuin yleensäkin darkslideissä. Valimotie 8. Kuva: Ville Uolevi Jokinen

Missä määrin ulkoiset vaikutteet vaikuttivat sun skeittauksesi kehittymiseen – vai oliko esimerkiksi paikallisilla ja vanhemmilla tyypeillä merkitystä oman temppusäkkisi kehittymiselle? Onko sinulla ollut esimerkiksi tiettyä tarvetta pyrkiä opettelemaan kaikki temput, jotka olet joskus nähnyt?

Kyllä sitä varmasti tuli kokeiltua kaikkia temppuja mitä näki muiden tekevän Turengissa silloin ekoina vuosina, mutta kyllä mä nopeasti siirsin fokukseni niihin juttuihin, jotka tuntuivat luonnollisilta ja helpommilta. Esimerkiksi fs boardslide on tuntunut aina luonnollisen helpolta mulle ja sitä oli kiva tehdä senkin takia, että muut eivät tehneet sitä kovin paljon. Oon  aina kattonut skeittausta silleensä oman skeittaukseni kautta – ajatellen miten temput toimisivat itelle, vaikutteita ahnaasti imien. Monet tämänhetkisistä skeittivahvuuksistani pystyn jäljittämään tiettyihin ihmisiin, jotka ovat inspiroineet vahvasti niiden opettelemisessa. Bs flipit ditsissä Timi Valolta, rimanalitukset ja yleinen luovuus Arsi Kevalta, darkslidet ja muu outoilu Olli Aarnilta, fs pivot ditsikurbiin Fred Gallilta, pitkä crooked Arto Saarelta, ahtaisiin paikkoihin ahtautuminen Jussi Hakalalta, putkififtarisekoilut Gou Miyagilta ja niin edelleen.

Missä vaiheessa muutit Helsinkiin, ja minkälainen kokemus se oli ”maalaiselle”? 

Muutin Turengista Kallioon 24.8.2008. Olin tuolloin 20-vuotias. Se oli ihana kokemus. Pikkukylässä kasvaneelle ison kaupungin mahdollistama anonyymiys tuntui vapauttavalta. Kaikkialla oli spotteja – siis oikeesti ihan kaikkialla. Kalliossa oli sopivan boheemi meininki ja tuntui taas siltä, että elämä aukeaa edessäni. Istuin ratikassa paljon; kattelin maisemia ja spotteja. Tää on varmaan taas tällaista ”aikuinen muistelee nuoruuttaan kultaisten kiikareiden läpi” -osastoa, mutta olihan se Helsingissä asuminen just sitä, mitä Turengista käsin oli unelmoinut. Oli parttia oikeen skeittifirman leffassa, sponsseja, haastatteluja, kisoja, toureja, uusia kavereita, villejä pippaloita ja legendaarisia ryyppyreissuja, hulluja ihastumisia, liftausreissuja Lappiin ja Saksaan, keikkoja, luvattoman betoniparkin rakentamista Salaisuuksien Kammiolla, Hai Jumpin tekemistä ja pressipassit halutessaan maan jokaiselle festarille. Ihan tavallista elämää se tietenkin oli 90 prosenttia ajasta, mutta kyllä niistä muistoista voisi sellaisen aika reteen ja epärealistisen koosteen tehdä itselleen päähän pyöriteltäväksi.

Oliko muuttaminen Helsinkiin itsestään selvää? Hämeenlinna on kuitenkin vieressä ja siellä on aina ollut suhteellisen vahva skeittiskene. Toisaalta Turengista ei ole pitkä matka myöskään Tampereelle. Minkä takia juuri Helsinki houkutteli?

Kyllä se Helsinki tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Hämeenlinnaan on matkaa Turengista vain 15 km, eikä ajatus sinne muuttamisesta tuntunut miltään muutokselta. Hämeenlinna ja Tampere näyttivät silloin umpikujilta. Niiden molempien skeittiskenet tuntuivat olevan jotenkin sisäänpäinlämpiäviä ja ikään kuin omia, eristyksissä olevia saarekkeitaan skeitti-Suomessa. Helsinki oli sille kakskymppiselle turenkilaispojalle isoin ja paras skeittikaupunki, ja kaikki muu tuntui siihen verrattuna tylsemmältä. Ja toki mun isä, isosisko ja isoveli asuivat tuolloin jo Helsingissä, ja Tikarin sekä Laminan kanssa oli sponssidiilit solmittuna, joten oli se senkin puolesta todella helppo ja looginen siirtymä.

Puhutaan hetki Hai Jumpista. Teit sitä käsin aika monta sivua – enimmäkseen yksin. Käsittääkseni luomisprosessi oli aika maaninen loppuvaiheessa. Miten hulluksi se meni lopulta? 

Aika hulluksi. Se oli enimmäkseen yksin himassa muutamia kuukausia intensiivistä askartelua. Loppusuoralla aina 8–18 -tuntisia päiviä, uni oli ohutta harsoa ja kroppa täydessä valmiustilassa jatkuvasti. Se oli ihan mahtavaa touhua ja tein sitä tosi innoissani. Sitten kun lehti meni painoon ja syke tasaantui, niin kroppa tilttas ja pakotti lepäämään. Rajuimmillaan viikon mittainen totaalinen ripuli; yleensä vain kuumetta ja uupumusta. Hai Jump oli tosi merkittävä vaihe elämässäni ja paljon enemmän kuin ne kymmenen toimittamaani lehteä. Tutustuin sen kautta suureen määrään ihania ihmisiä, joista monet ovat edelleen elämässäni. Ja vaikka Hai Jump yleisesti mun jutuksi mielletään, niin jokaisen lehden teossa oli kymmeniä tyyppejä mukana, ja koko lehti oli Arsi Kevan idea. Hai Jump opetti minua tosi paljon ja antoi itsevarmuutta tehdä luovia juttuja. Välillä kun on epävarmempi olo ittestäni, mä ihan hämmästyn, että miten oon uskaltanut esimerkiksi tehdä sarjakuvan ja julkaista sen kaikkien nähtäville, kun pohjimmiltani pelkään aika paljon kritiikkiä kuitenkin.

Oliko sulle alusta saakka selvää, että Hai Jump tulee pysymään aina zinenä ja loppumaan joskus? 

En siinä alussa miettinyt sen jatkoa juurikaan. Lehti ilmestyi kuitenkin niin harvoin, että siinä välissä kerkesi olla monta kuukautta miettimättä asiaa yhtään. Missään vaiheessa ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä siitä ”virallisempaa” lehteä, joka olisi ilmestynyt esimerkiksi lehtipisteissä.

Miksi Hai Jump loppui? 

Se tuli valmiiksi. Sen tekeminen alkoi toistamaan itseään ja tuntui, että osaan sen jo niin hyvin, ettei se tuntunut enää niin mielekkäältä. Halusin lopettaa sen huipulla. Halusin myös viedä “Hai Jumpin Penan” piikille, kun se tuntui kasvavan mua isommaksi. Ja vaikka olenkin aikaansaava ja ajanhallintataidoiltani lahjakas, niin kyllä Hai Jumpiin laittamani aika esti keksimästä jotain uutta ja siistiä.

Käsittääkseni samoihin aikoihin ajoittuu myös sun juomisen lopettaminen ja terapia? 

Joo. Alkoholia oon juonut viimeksi Oulun Heinäpäässä Galleria Koomassa Rengen, Lonkku-Ilen ja Rasta-Markon seurassa 7.1.2016. Sen reissun jälkeen aattelin, että nyt voisi elää tosi terveellisesti hetken aikaa. Viimeinen Hai oli painossa ja sitä tehdessä olin syönyt pari kuukautta vaan pakastepizzaa ja istunut toimistolla hiessä. Röökaaminen ja dokaaminen jäi, tilalle tuli kahdeksan tunnin yöunet, fiksumpi syöminen ja enemmän liikuntaa. Maailmasta tuli kirkkaampi ja terävämpi – niin hyvässä kuin huonossakin toki. Se tuntuu kuitenkin niin hyvältä, etten ole tähän päivään mennessä keksinyt syytä, miksi käyttäisin alkoholia tai muita päihteitä. Terapian aloitin saman vuoden keväällä.

Minkälaisia asioita käsittelit terapiassa ja mikä sai sinut menemään sinne? 

Heräsin yksi päivä itkien pakokauhun vallassa, ja sitä olotilaa jatkui viikon verran. Pelotti, että oon sekoomassa enkä saanut mitään tolkkua siitä, mikä mua nyt riivaa. Pää oli aivan levällään ja se oli pelottavaa. En pystynyt olemaan paikallaan, hiljaa tai yksin, kun tuntui että se jokin mystinen epäselvä suru imaisee mut mukanaan. Opiskelin silloin ja pääsin nopeasti kouluterveydenhuollon kautta juttelemaan jollekin ja sitä kautta sain hiljalleen terapian käyntiin. Olen selittänyt sen kriisin itselleni niin, että siinä vaiheessa kun olin ollut muutaman kuukauden selvinpäin, erilaiset asiat rupesivat nousemaan pintaan. Joka viikonloppu kännissä sen reilut 10 vuotta turruttaa pääkoppaa. Terapiassa käsittelin muun muassa noita aikaisemminkin mainitsemiani asioita: riittämättömyyden tunnetta ja hylätyksi tulemisen pelkoa ja tällaista. En mä niitä asioita ollut aikaisemmin osannut sanallistaa tai oikein tiedostaakaan, mutta ne kuitenkin sykkivät takaraivossa pinnan alla ja vaikuttivat mun elämään sekä valintoihin. Sellaista hiljaista supinaa, toimimattomia ja haitallisia ajatusmalleja, joista tulee epätoimivia ja haitallisia toimintamalleja. Kävin terapiassa vuoden, ja kyllä se muutti elämäni. Aukesi korvat omille tunteille, toiveille ja tarpeille.

Mulle oli tosi merkittävää, kun haastiksessa Hai Jumpin lopettamisesta kerroit, että ”ei pystynyt enää määrittelemään itseään sen lehden kautta – ei halunnut olla enää Hai Jump -Pena”. Se, paljonko meidän merkitys ihmisenä on kiinni siitä, että saamme sen lehden tehtyä ja jengi tulee taputtelemaan selkään. Tuntuu, että ei ole enää mitään, jos ei tee sitä lehteä. Oliko se lopettaminen vaikeaa, tuntuiko että tiput tyhjän päälle? 

Kyllähän se vähän jännitti. Hai Jump oli kuitenkin todella raju lehti ja ihmiset ottivat mut hyvin vastaan sen lehden takia. Hai Jumpin Penana oli kuitenkin aivan mukavaa; selkään taputeltiin ja tuoppia tarjottiin ja niin edelleen. Päättäessäni lopettaa Hai Jumpin mulle nousi mieleen ajatus siitä, että ilman tätä lehteä kukaan ei tarvitse mua enää. Tämäkin pelko osoittautui tietenkin täysin turhaksi.

Et pystynyt olemaan kumminkaan ilman ”skeittimediaa”. Oliko podcast sinulle miellyttävämpi formaatti tehdä kuin lehti? 

Ruikan Pete oli siihen aikaan Laminalla töissä ja kysyi multa syksyllä 2016, että haluaisinko alkaa tekemään Laminalle podcastia. Se ei kiinnostanut mua aluksi juuri yhtään, mutta tietenkin suostuin, koska Pete oli auttanut mua aina tosi paljon kaikissa sponssihommissa ja muutenkin. Olin myös terapiassa päättänyt kokeilla uusia juttuja, vaikka eka reaktioni olisikin, että ei helvetissä. Mä en ollut kuunnellut podcasteja ja mulla oli sellanen outo ajatus, että asiat eivät ole merkittäviä, jos ne eivät ole fyysisiä. Podcastin tekeminen on lehden tekemiseen verrattuna aivan älyttömän helppoa, ja sitä kautta se oli miellyttävämpää kuin lehden teko. Mutta ei se anna samanlaista fiilistä: sitä ei voi pitää kädessä kuten lehteä, kun se valmistuu. 

Bs nosebluntslide pyörän kanssa. Tää rappuskurbi on mun lähispotti täällä Oulussa ja löytyy Teuvo Pakkalan koululta. Kuva: Harri Tarvainen. Soitin kesällä Harrille ja kysyin, haluaisiko hän lähteä ottamaan kuvia mun haastikseen. Vähän silleensä varovaisesti ilmoitin, että mulla on aika outoja juttuja mielessä. En tiennyt yhtään, millainen tyyppi Harri on ja kiinnostaako sitä ottaa kuvia jostakin pyörän kanssa sekoilemisesta. Harrilla oli samanlainen vinksahtanut visio skeittaamiseen, ja meillä synkkasi todella hyvin. Kuva: Harri Tarvainen. 

Miten käy podcastin teon jatkon nyt Ouluun muuton myötä?  

Mä voisin Oulussa nauhoitella haastiksia himassa vähän heikommalla äänenlaadulla samalla tavalla kuin ekat kaudet, mutta haastavampaa olisi saada sinne vieraita paikalle. Voisin ottaa duunista lomaa ja mennä Helsinkiin; sopia kolme haastista per päivä ja nauhottaa tuotantokauden Sanomatalon studiossa neljässä päivässä. Se olisi aika raskas rykäisy – ja vaatisi kaikkien vieraiden aikataulujen kanssa sumplimista – mutta täysin toteutettavissa. Voisin myös katsella tehtyä 55 jakson kokonaisuutta tyytyväisenä ja käyttää aikani jatkossa johonkin uuteen siistiin juttuun. Näistä vaihtoehdoista viimeinen houkuttelee tällä hetkellä eniten.

Minkä takia muutit Ouluun? Miltä muuttaminen on tuntunut? Sulla on kuitenkin ilmeisesti ollut siellä jo valmiiksi ystäviä ja klikkejä, joten varmaan mistään kulttuurishokista ei voine puhua.

Mun puoliso Anna on tältä suunnalta kotoisin ja hän halusi palata Ouluun. Anna muutti kolmisen vuotta sitten Oulusta Helsinkiin mun luokse, ja kyllä jo silloin ajattelin, että olen valmis tekemään vuorostani samoin, jos Anna haluaa palata Ouluun. Muuton varmistuttua tajusin kaivanneenikin jotain muutosta elämääni. Ouluun oli todella helppo muuttaa, kun tunsin täältä jo paljon ihmisiä ja olin tottunut murteeseen Annan kanssa asuessani. “Näkkiikkö nää?” on yksi lemppareistani.  

Mikä podcast jäi sinulle parhaiten mieleen, ja mikä oli merkittävin juttu tehdä? 

Helmeri Pirisen haastattelu oli yksi merkittävimmistä. Sen kautta sain otettua kantaa tähän pitkään pinnalla olleeseen skuuttaus vs skeittaus -keskusteluun. Edelleen ihmettelen, kun aikuisetkin ihmiset valittavat siitä, etteivät mahdu skeittaamaan skuuttaajien takia, ja suhtautuvat vihamielisesti skuuttaajiin tajuamatta sitä, että se ruuhka ja sekasorto olisi aivan sama, vaikka niillä lapsilla olisi skuuttien sijaan skeitit jaloissaan. Parkeilla on liikaa käyttäjiä, joista iso osa on uusia siellä eivätkä he ole oppineet, missä odotetaan vuoroaan jne. Ruuhka se ongelma on, ei se skuutti. Itse skeittaan päivittäin paikoissa, joissa ei saisi, joten en todellakaan ala sanomaan skuuttaajille, että hei te ette saa olla täällä. Mun mielestä skuuttaus ja skeittaus on pääpiirteittäin samaa touhua, ja jos skuuttaus antaa skuuttaajille edes osan siitä, mitä skeittaus antaa mulle, niin olen vain ja ainoastaan onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat löytäneet skuuttauksesta itselleen mielekkään harrastuksen. 

Puhutaan sitten seuraavaksi skeittauksesta. Niin kauan kuin sinut muistan, skeittauksesi ei ole ollut kovinkaan traditionaalista, mutta viime vuosina se on mennyt vielä askeleen eteenpäin siitäkin. Miten näet skeittauksen ”rajoitukset” ja niiden purkamisen: mikä siihen on vaikuttanut? Ja vaikka tänä päivänä skeittaus on hyvin paljon vapaampaa kuin ennen, koetko tai näetkö siinä edelleen rajoja? 

Skeittaus on tänä päivänä huomattavasti vapaampaa kuin esimerkiksi viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kun alotin, skeittaus näyttäytyi nuorten miesten lajina,  ja kaikki skeittarit olivat hyvin pitkälti samasta puusta veistettyjä temppu- ja vaatevalintojen suhteen. Nykyään kaiken-ikäiset, -sukupuoliset, -muotoiset ja -näköiset ihmiset skeittaavat, ja se on mahtavaa, koska eihän millään noilla seikoilla ole koskaan ollut mitään väliä skeittauksessa. Ja kun katsoo tänä päivänä minkälaisia temppuja ihan isoimmissa ja virallisimmissakin leffoissa on, niin onhan se kirjo huomattavasti laajempi. Skeittaus on hiljalleen muotoutumassa sellaiseksi, kuin sillä on aina ollut mahdollisuus olla.

Koska edelleen haluan kehittää omaa skeittaustani ja viedä sitä johonkin suuntaan, venytän jatkuvasti myös sitä, minkälaisia juttuja annan itselleni luvan tehdä. On antoisaa miettiä, mihin suuntaan voin touhuani viedä ja minkälaisia temppuja keksiä. Yrjö Kallinen on aikoinaan kirjoittanut: ”Vapautuminen aikakausien ajatusvirroista ja ympäristön ajatustottumuksista on vaikein ponnistus, mikä ihmisen osalle voi tulla. Sekä pelottavassa että meitä nöyryyttävässä määrin pitää paikkansa sana: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä.” 

Vaikkei Kallinen puhunut skeittauksesta, niin kyllä tuo mun mielestä siihenkin aihepiiriin sopii hyvin. Viime vuosina suurimmat skeittifiilikset on tullut siitä, kun olen tehnyt temppuja, joita en ole kenenkään nähnyt tekevän aikaisemmin. Skeittauksen rajoitukset on meidän omien korvien välissä – tai missä päin kehoa se tietoisuus sitten asustaakaan. 

Vaikka nykyään skeittaus on monimuotoisempaa, niin onhan tiettyjä rajoituksia selkeästi olemassa: ei kahta jalkaa samaan aikaan maahan, käsiä ei juurikaan käytetä ja niin edelleen. Aika selkeästi se tavallisen skeittauksen ja “sirkusskeittauksen” raja on edelleen nähtävissä. Rajat murtuvat sitä mukaa, kun skeittaustyylit monimuotoistuvat.

Kuka mielestäsi niitä rajoja asettaa ja miksi? 

Eihän kukaan oikeasti estä ketään tekemästä jotakin temppua. Skeittimediat näyttävät sen, mikä on milloinkin siistiä, ja sitä kopioidaan parkeilla ja muilla harrastuspaikoilla, ja tästä muodostuu sellainen yleiskuva siitä, mitä temppuja tehdään ja minkälaisia skeittareita on olemassa. 

20 vuotta sitten, kun näit Suomessa skeittareita, niin sait kuvan, että laji on nuorten valkoisten miesten. Nyt kun katsot, tajuat, että skeittaus kuuluu kaikille.

Viime vuosina isojen firmojen valta on vähentynyt, kun sosiaalinen media ja varsinkin Instagram on demokratisoinut skeittiskeneä. Nyt kuka tahansa voi periaatteessa saada temppunsa näkyville ilman jonkun ylemmän tahon siivilöintiä. Toki edelleen suurimman näkyvyyden saavat ne jutut, jotka jaetaan isojen tekijöiden toimesta.

En usko, että kukaan tarkoituksella asettaa mitään rajoja. On totuttu tietynlaiseen skeittaukseen. Uudet ja oudot jutut saattavat hämmentää ja tuntua jopa loukkaukselta juuri sitä omaa skeittauskäsitystä kohtaan. Oisko siinä pelkona sitten se, että yksinkertainen traditionaalinen skeittaus katoaisi, kun skeittarit alkavat sekoilemaan kaiken maailman sirkustemppujen kanssa? Joillekin pidempään mukana olleille nykyskeittaus näyttäytyy varmaan uhkana samoissa määrin kuin uuden polven naamatatskatut, sateenkaaritukkaiset mumisijaräppärit ysäriräpin ystäville. Toivon, että jokainen skeittari skeittaisi, kuin itse haluaa.

Miten näet liikkuvan skeittimedian tulevaisuuden? Olet kumminkin ”venyttänyt” nyt sitäkin kenttää videobloggaukseen, jossa on itse kuvatut skedematskut. Koetko mitään tarvetta perinteiselle partteihin perustuvalle leffaformaatille? Tuntuuko tuollaisen itse kuvatun sessarimeiningin kuvaaminen jollain tavalla ”rehellisemmältä” kuin monta vuotta kuvatun videopartin koostaminen? 

Tykkään katsoa skeittileffoja ja olla mukana niissä. Ne ovat parhaimmillaan todella vaikuttavia teoksia, joita on tehty omaehtoisesti intohimolla usean vuoden ajan. En seuraa juurikaan ulkomaisia skeittijuttuja, mutta Suomessa ilmestyy joka vuosi todella hienoja skeittileffoja. Mä tykkään leffoista, joissa on selkeät osat. Joko vetäjillä omat partit tai muuten eri sektioita. Seppo Suvelan tuore teos Kierros oli hieno elokuva, ja tykkäsin siitä, että siinä oli erikseen nimetyt osat, vaikkei vetäjillä omia partteja ollutkaan. 

Uskon, että ainakin omakustanteiset intohimoprojektit tulevat aina pysymään ajankohtaisina ja arvossaan. 

Jos miettii skeittifirmaa, joka haluaa pysyä ajankohtaisena ja kiinnostavana saadakseen tuotteitaan myytyä, väittäisin, että suuren yleisön saa parhaiten kiinni tekemällä kevyempää kampetta jatkuvalla syötöllä Instagramiin ja Youtubeen sen sijaan, että työstää pari vuotta leffaa. Suomessa skeittaus on niin pientä, ettei siinä liiku oikeeta rahaa. Suomalaisten skeittifirmojen leffat ovat pikemmin kaveriporukoiden leffoja kuin myynnin edistämiseen tähtääviä mainosvideoita, ja hyvä niin.

Mä oon sosiaalinen ihminen ja nautin muiden seurasta, mutta kyllä mä tykkään tosi paljon skeitata ja kuvata yksin. Skeittaaminen on mulle monesti ongelmanratkaisua. Mä katson spottia ja mietin, että miten mä pystyisin skeittaamaan sitä silleensä, että siinä olisi jotain tuoretta. Esimerkiksi Sampon ja Ville Uolevin kanssa nämä ongelmanratkaisut ovat mukavaa yhteistä brainstormausta. Kaksi mieltä tuottaa useampia ratkaisuvaihtoehtoja kuin yksi. Kun löydän sen ratkaisun yksin, niin se kuitenkin palkitsee enemmän. Ja yksin kun touhuaa, saa haastaa itseään myös kuvakulman valinnassa sekä editoinnissa.

Sloth Ollie. Kun vaalimainokset ilmestyivät keväällä Kyösti Kallion patsaalle, sovittiin Villen kanssa, että mennään ottamaan kuva tästä. Mietin etukäteen, että jos telineet ovat täynnä mainoksia, nostan kuvan ottamisen ajaksi yhden pois, mutta onneksi niin ei tarvinnut tehdä. Se olisi tulkittu varmaankin jonkin vaalilain rikkomiseksi ja sessarit olisivat jatkuneet putkassa. Kuva: Ville Uolevi Jokinen

 

Olet aika luonnollisestikin liittänyt “kaupallisuuden” osaksi videoitasi niin, että esimerkiksi Pure Waste ja Lamina näkyvät selkeästi niissä. Onko tällainen yhteistyö ollut sinulle koskaan ongelma, ja mitä kautta Pure Waste tuli sponssiksesi?

Käyn töissä ja tienaan sen verran, ettei mun skeittaaminen ole riippuvainen sponsoreista, joten mun ei myöskään tarvitse ryhtyä yhteistyöhön, joka tuntuu ongelmalliselta. Sponssihommat ovat mulle ihan selkeä juttu: saan ilmaista kamaa,  ja sponsorit saavat mun kautta näkyvyyttä brändilleen. Youtubessa lapset kyselevät useasti, että onko Tikarin laudat hyviä, ja mä vastaan niille aina, että kaikki skeittikaupassa myytävät laudat ovat yhtä hyviä, ja sieltä pitää vaan löytää se itselleen sopivin. En mä kehtaa valehdella kellekään, että skeittitaidot olisivat laudan merkistä kiinni, vaikka niinhän mainonta taitaa pohjimmiltaan toimia. 

Skeittikauppoihin ohjaan kyllä kaikki, koska eihän jostakin marketista ostettu lelulauta sovellu oikeesti pidemmän päälle skeittaamiseen. Se vain sammuttaa sen kipinän.

 Mä muuten itseasiassa “irtisanouduin” Laminalta muuttaessani Ouluun. Laitoin Ossi Lertolle [yksi Laminan omistajista] viestiä, jossa kiitin Laminaa kaikesta tuesta vuosien aikana ja kerroin, että muuttaessani Ouluun musta tuntuu luonnollisemmalta ostaa skeittikamat paikallisesta skeittikaupasta kuin tilata ne alennuksella Helsingistä asti. Dekithän saan tietenkin edelleen Tikarilta, joka on Laminan alla. 

Pure Wasteen törmäsin ekaa kertaa syksyllä 2015, kun mua pyydettiin osallistumaan heidän järjestämään Waste Side Story -muotinäytökseen. Pure Waste on helsinkiläinen yritys, joka tekee vaatteita teollisuuden ylijäämäkankaista ja leikkuujätteestä. Vaatteiden valmistuksessa ei käytetä uusia raaka-aineita tai värjäysaineita, ja näin säästetään merkittävästi vettä ja kemikaaleja. Waste Side Story -projektissa luovan alan ihmisille annettiin Pure Wasten vaatteita, joita sai vapaasti kustomoida, ja lopputulos oli esillä muotinäytöksessä. Tein sinne sellaisen aika happoisen “Hai Jumppa-asun”. 

Syksyllä 2018 aloin pohtimaan, miksei Pure Waste ole tuttu nimi skeittipiireissä, vaikka kaikki sellainen kierrätys ja ekologisuus oli alkanut nostamaan päätään sielläkin. Soitin Pure Wasten myymälään, ja kysyin kenen kanssa minun pitäisi puhua sponsorointihommista. Sain Pure Wasten perustajan Hannes Bengsin yhteystiedot ja lähetin hänelle sähköpostilla skeitti-CV:ni. Kerroin kuka olen, mitä olen tehnyt ja millainen rooli mulla on suomiskeittauksessa. Yksinkertaistettuna siis perustelin, miksi minä olisin hyvä henkilö edustamaan Pure Wastea. Tuntui kyllä oudolta tyrkyttää itseään, kun suomalaisessa kulttuurissa ja varsinkin kotimaisessa skeittikulttuurissa meihin koodataan vahvasti ajatus siitä itsensä alleviivaamisesta jotenkin epäaitona ja nolona toimintana. Sitten pidimme Hanneksen kanssa palaverin, jossa kerroin mitä voin tarjota Pure Wastelle ja mitä heiltä haluan. Homma on toiminut hyvin, ja ollaan tehty yhteistyössä pari pientä “Pena for Pure Waste” -vaatemallistoa. Ekassa oli Tuukka Kovasiiven tekemä Skeittauksesta-podcastin pipologo ja toisessa Jyrki Nissisen tekemä Katupöly-logo. Ne paidat oli peräti kahdesti kierrätettyjä.’

Välillä Pure Wastelta vaatteita omilla logoillaan tilaavat firmat palauttavat niitä, kun printissä on tapahtunut jokin virhe. Siellä oli varastossa näitä pilalle menneitä vaatteita, joiden päälle jyrättiin isolla uusi logo. Mä edustan Pure Wastea todella mieluusti, mutta en halua kuitenkaan kannustaa ketään ostamaan vaatteita, joita he eivät tarvitse. Kierrätysmatskuista tehtyä vaatetta ekologisempi vaihtoehto on tietenkin se, ettei osta mitään vaatetta. Tän ajatuksen voi laajentaa kaikkeen kulutukseen.  

Miten koet ”skeittiskenen” tällä hetkellä? Pintapuolisin meininki on aika vapautunutta ja yleisesti kaikkeen hyväksyvästi suhtautuvaa, mutta onko se sitä? Ja onko se henkisesti terveellä pohjalla vai onko se edelleen samaa muotteihin ahtautumista, mitä se on joskus ollut? Onko mikään oikeastaan todella muuttunut? 

No on ne muotit ainakin muuttunut. Jos edelleen ahtauduttaisiinkin muualta annettuihin muotteihin, niin onhan nää nykypäivän skeittarimuotit kuitenkin monimuotoisempia ja avoimempia. Enhän mä oikeesti tiedä skeittiskenestä paljoakaan.

Jos palataan vähän aiempaan terapia-aiheeseen, niin minkälaisissa muoteissa koit olevasi ennen sitä? Ja koetko olevasi niistä nyt vapaa? 

Mä olin itse muovannut muottini sen mukaan, mitä oletin muiden multa odottavan. Tosi työlästä yrittää olla sellainen kuin kuvittelee muiden sun haluavan olla, kun ei ole oikeasti mitään hajua siitä, mitä muut kelailee. Kukaanhan ei oikeasti edes ehdi miettimään muita, kun kaikki ovat niin kiireisiä miettiessään omia juttujaan. Nykyään keskityn miettimään muiden mielipiteiden sijaan sitä, miltä musta tuntuu ja miksi.

Koska sä olet osa Tikaria myös, niin analysoidaan hetki kotimaista skeittimerkkien kenttää. Miten sä näet Tikarin paikan siinä ja ylipäänsä kotimaisten skedemerkkien merkityksen? Kuinka tärkeitä ne ovat sille, että Suomessa on poikkeuksellisen vahva skeittikulttuuri verratuna moneen muuhun Euroopan maahan. 

On todella hienoa, että Suomessa on paljon skeittimerkkejä. Taloudellisesti se ei varmasti ole kenellekään kovin kannattavaa, koska samaa pientä kakkua jaetaan niin moneen osaan, mutta onhan se Suomen skeittausbisnes muutenkin sellaista intohimoista harrastamista. Skeittikaupoissa on laaja valikoima kotimaisten firmojen dekkejä, ja skeittileffoja tulee tasaiseen tahtiin. Jos nämä firmat vielä osallistuvat järjestämään jotakin tapahtumia tai muutoin antavat takaisin skeittaukselle, niin sehän on hieno asia. 

Olen todella tyytyväinen siihen, ettei mun toimeentulo ole riippuvainen siitä, ostaako joku mun dekin tai paidan tai muuta. Tikari on mulle ensisijaisesti todella tärkeä kaveriporukka, jonka takia sitä on vaikea tarkastella objektiivisesti, mutta kyllä mä näkisin Tikarin seisovan aika vakaasti suomiskeittauksen eturintamassa. Tikarilta on tullut kuudentoista vuoden ajan jatkuvalla syötöllä oivaltavia skeittileffoja ja dekkigrafiikoita. Tiimissä on tietenkin pelkästään mun lempiskeittareita, niin kyllä mä ulkopuolisenakin fanittaisin täysillä. Olisin varmasti todella ahdistava fanboy Tikarille. Ne varmaan kutsuisivat mua ”Takiaiseksi” ja kattoisivat saunailloissaan naureskellen mun viikottain lähettämiä sponsor me -videoita ja pyörittelisivät silmiään, kun osuisin tourilla ”sattumalta” joka spotille ja yrittäisin kivuta pakun kyytiin vaivihkaa.

Drop in to 50-50 - rock to fakie - fakie 50-50 halfcab out. Tein tän tempun ekan kerran keväällä Oulussa käydessäni. Maa oli jäässä, ja aidan muoto näytti jo kaukaa kiinnostavalta. Oksa oli sen verran ohut, että siitä piti pitää kiinni ihan juuresta, ettei se katkennut. Näitä käsillä roikkumisia kutsun laiskiaisiksi (englanniksi ”sloth”). Spotti löytyy Oulusta Myllytullin koululta. Kuva: Harri Tarvainen

Lopuksi Oulu. Miltä uusi asuinympäristä on tuntunut? Hengaatko Dealissa päivittäin? Onko löytynyt skeittiseuraa? 

Olen aina viihtynyt Oulussa erittäin hyvin. Sama fiilis kuin Helsinkiin muuttaessa 11 vuotta sitten: uusia spotteja joka kulmalla ja kaikkea uutta ja jännää etsittävää ja löydettävää. Tarpeet ja toiveet ovat tietenkin erilaiset tälleensä kolmekymppisenä, mutta kyllä se elämä tuntuu taas avautuvan edessäni.

Aika pitkälti päivittäin tulee Real Dealissa käytyä jauhamassa paskaa. Pirtissä on tunnelma kohillaan ja tiskin takana kolme kovaa P:tä: Pef, Peikko ja Piuha. Dealin merkitys mun Oulussa viihtymiselle on oikeestaan yllättävän iso. Olisi outoa asua kaupungissa, jossa ei olisi skeittikauppaa. Deali tuntuu pitävän paikallista skeittiskeneä kasassa. 

Kun muutto varmistui, lähetin oululaiselle Severi Laukkaselle (mm. Super Videoiden tekijä) viestin, että alkaisiko se mun kaveriksi. Olin tavannut Sepin muutaman kerran aikaisemmin, ja se vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä. Nyt ollaan skeitattu ja kuvailtu paljon yhessä. Sepi kun on kans kova puhumaan, niin ollaan spekutettu todella paljon ja siinä samalla ystävystytty. Sepin kautta tutustuin Lakuun (Lars Ravaska) ja Papoon (Panu-Petteri Kujala), jotka ovat mainioita tyyppejä myös. Meillä on DICKWÄX-niminen kuvitteellinen wäxifirma, jonka tuotteet ovat vetäjiensä näköisiä eli tarkemmin sanottuna wäxivedoksia vetäjien vehkeistä. Niinku pro-modeleita. Firman slogani on ”be a dick”, ja se kannustaa wäxäämään spotteja niin paljon, että heikompia alkaa hirvittää. Slogani on saanut inspiraation ”jotkut mulkut on wäxännyt tän spotin pilalle” -tyylisistä kommenteista. Tehtiin DICKWÄX-porukalla yksi spotti, ja siinä oli samaa puolilaitonta tekemisen meininkiä kuin nuorena poikana Turengissa ja myöhemmin Salaisuuksien Kammiolla. Oon myös skeitannut Orava-Possen Tauno Mäkelän ja Uncle Leninin kanssa ja ollaan kuvattu multa parttia seuraavaan Orava-Possen leffaan, joka ilmestyy marraskuussa. Heidän kanssaan oon viihtynyt myös hyvin. Oikeastaan kaikki kohtaamani paikalliset skeittarit vaikuttavat mukavilta tyypeiltä ja Oulun skeittiskene ylipäätänsä vahvalta ja yhtenäiseltä.

Miten sä näet oman elämäsi tai skeittauksen 10 vuoden säteellä? 

Ei huolta huomisesta. Skeittaan oletettavasti niin kauan, kun se antaa enemmän kuin ottaa ja elämässäni ei ole muita tavoitteita kuin onnellisuus. Se, mistä onnellisuus koostuu, muuttuu ja muovautuu jatkuvasti, ja sitä onkin hyvä pysähtyä säännöllisesti tarkastelemaan. Sitähän saattaa silkasta tottumuksesta toistaa joskus toiminutta kaavaa tajuamatta, että onni onkin jonkin uuden kaavan takana odottelemassa toisaalla. 

Fs bikeboard. Tää spotti on siellä missä minäkin. Put the fun between your legs! Kuva: Harri Tarvainen. 

 

Teksti: Mikko Kempas Kuvat: Harri Tarvainen & Ville Jokinen

 

Keskustele Facebooksissa