Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Skeittaus ilman paitaa (Hang Up 1/19)

02.10.2019 / Toimitus

Meidän lauseavaruudessamme ”tämä on minun ruumiini” on ehkä toistojen toisto, suorastaan pakkomielle – ja siksi tietysti myös mitä mainioin vitsinaihe. – Jean-Luc Nancy

 


Skeittaamisesta ilman paitaa on mahdoton muodostaa mitään yleispätevää kauneusarvostelmaa. Välillä skeittaus ilman paitaa tekee jostain yksittäisestä jutusta näyttävämmän sekä myös herättää jonkinlaista ihastusta paidatonta skeittaajaa kohtaan. Tämän perusteellisessa erittelyssä olisi todennäköisesti myös aitoja seksuaaliseen viehtymykseen liittyviä perusteita. Toisaalta skeittaamiseen ilman paitaa liittyy joskus selittämätön vaivautuneisuus, mikä voi johtua esimerkiksi siitä, että skeittauksen taso ei ole hääviä, kehon kieli tai muu olemus herättää vaivautuneisuutta tai paidattomuus aiheuttaa muuten vaan sosiaalista vaivautuneisuutta. Skeittaus ei ole erillään sosiaalisesta ympäristöstään tai ylipäätänsä ympäristön kontekstista. Paidattomuus on aina suhteessa laajempaan maailmaan kuin pelkkä skeittauksen kulttuurinen maailma. Rappusia ja käsikaidetta kävelee ylös mummoja, teinityttöjä ja lapsiperheitä. Skeittaajan ruumis paljastuu tässä suhteessa julkiseen tilaan sekä skeittaaja asettaa myös ruumiinsa haavoittuvuuden julkisesti riskialttiiksi. Kukaan ei halua paidattomana kuoria ruumistaan. Miksi joskus kuvattu juttu ilman paitaa saattaa näyttää normaalia ”rajummalta” tai raffimmalta? Ilman paitaa skeittaaminen lisää vaikeusastetta, ihan siinä missä vaikka väärinpäin skeittaaminenkin. Mutta saako se asiat näyttämään paremmalta? Ja mihin ristiriitaiset tuntemukset paidattomuudesta perustuvat?

Skeittauksen historiassa on lukemattomia esimerkkejä skeittaamisesta ilman paitaa. Paidattomuuden juuret lienevät ilmiönä myös skeittauksen historiallisissa juurissa eli surffauksessa. Moni alun perin surffauksesta skeittaukseen siirtynyt sekä skeittausta kulttuurina popularisoinut ikoninen poolisankari on vetänyt ilman paitaa: esim. Tony Alva, Jay Adams, Duane Peters ja Steve Alba. Kenties varhaisen skeittauksen samankaltaisuus surffaukseen nimenomaan poolissa ei tehnytkään paidattomuudesta silmiinpistävää ilmiötä. Ruumis kerää betonisessa uima-altaassa purjehtijan rusketusta aivan siinä missä se kerää aalloillakin. 80-luvulla paidattomuus muuttuu kuitenkin street-skeittauksen kehityksen myötä ja skeittauksen muututtua kirjavammaksi ilmiöksi. Skeittaus levittäytyy paitsi julkiseen tilaan – skeittaus ottaa myös freestylen kehityksen myötä piirteitä tanssitaiteesta ja baletista ja toisaalta myös aikakauden katutanssimuodista ja breakdancesta. Esimerkiksi Rodney Mullenin kehollisuus vaikkapa Public Domainissa kuvastaa, kuinka skeittaus kulttuurisestikin ottaa 1970- ja 1980-lukujen aikana paljon rikkaampia muotoja, mutta myös ruumiiseen liittyvää eroa hänen ja vaikkapa Duane Petersin välillä. Eroa voisi verrata vaikkapa nyrkkeilemiseen eri painoluokassa. 

Totta kai paidattomuus ilmenee osana myös ikonisia verttiskeittaajia kuten Christian Hosoi, Steve Caballero, 90-luvulla Bob Burnquist, ja vielä tänäkin päivittäin ajoittain Danny Way. Kuitenkin Hosoin ja Gatorin kaltaisten rokkitähtien osalta ruumiista tulee jollain lailla puolijumalallinen tai vähintään sankarillinen ikoni. Samanaikaisesti skeittaus kartuttaa suurempaa suosioita laajemmassa kulttuurisessa ympäristössä, joka palvelee tätä ikonia, paidatonta rock-Jeesusta. Kaikki eivät tämänkaltaista asemaa koskaan saavuta: esimerkiksi Bill Danforth. Paidattomuus jumalallisena ruumiina ottaa 90-luvulla muodon esimerkiksi lippapipoisen Chad Muskan ruumiissa. Onkin kuvaavaa, että Muskan keskivartaloa koristaa kaunokirjaimin hänen nimensä. Tai että Jamie Thomasin rintaa koristaa tatuoitu risti. Toisaalta usein paidattomuus on osa yleistä kehollisuutta ja atleettisuutta. Kun ilmaa paitaa skeittaaminen näyttää hyvältä, yhdistyvät skeittaajan kohdalla hyvä fyysinen kunto, suhde omaan kehoon sekä lautaan. Täydellinen ruumiin, minuuden ja lautakontrollin liitto. Ei liene sattumaa, että esimerkiksi Arto Saarelta ja Thomasilta löytyy matskua paidattomina juuri ajalta, jolloin kumpikin oli eniten sinut kehonsa ja skeittaamisensa kanssa. Skeittaaminen ilman paitaa edellyttää, että täytyy olla fyysisesti ”tikissä” sekä myös sitä, että on sinut kehonsa kanssa laudan päällä. Selvin esimerkki lienee 2000-luvun alun tuttu näky, eurokisoissa voitosta voittoon kulkenut Bastien Salabanzi. 

Skeittauksen ruumis ikonisena kuvana ei ole riittävä tapa kuvata paidattomana skeittaamista. On myös aliarvostettuja tapauksia. Esimerkiksi Gershon Mosley, jota kutsuttiin aikoinaan nolla.netin foorumeilla hikipatukaksi – johtuen läpimäräksi hikoilluista reisitaskuhousuista. On myös muita puolijumalia, jotka skeittaavat mutta jotka eivät ole skeittaavia puolijumalia. Esimerkiksi kuva ilmeisen hyvässä kunnossa olevasta Justin Bieberistä skeittaamassa ilman paitaa monimutkaistaa kysymystä puristien parissa. Toisaalta atleettisuus ei ole myöskään riittävä ehto, että paidattomuus saisi ruumiin näyttämään hyvältä. On Dan Drehoblin kaltaisia kaarivelhoja, jotka eivät varmastikaan ole tehneet keskivartalotreeniä edes viikoittain. Drehoblin hymyilevästä rekkamiehen vaosta on pitkä matka Sluggon kaltaisiin täysillä ruumiuttaan tutkiviin ja kehittäviin skeittaajiin. Lisäksi on esimerkiksi Andy Royn kaltaisia tapauksia, joiden paidattomuudessa ja tatuoinneissa on jotain samaa kuin Jay Adamsin ja Duane Petersin ruumiinkuvien herättämässä väkivallan uhassa. Paidattomuudessa on Danforthin kaltaisesti jotain aggressiivista. Oma lukunsa on esimerkiksi AVE, jonka skeittaaminen on nopeudessaan yleisesti niin ”väkivaltaisen” oloista, että paidattomuus sopii Van Engelenille yhtä hyvin kuin maski Immortalin laulaja Abbathille. Ehkä ruumiin laittaminen alttiiksi nopeuden ja vauhdin kautta tuo paidattomuuteen oman arvonsa? AVE:n ohella esimerkiksi Donny Barley ja Kris Markovich ovat vakuuttaneet ilman paitaa kovilla kyydeillä.  

Paidattomuus on totta kai myös maskuliinisuuden representaatio, joka luo kuvaa skeittaajasta myös kulttuurisena arkkityyppinä. Paidattomuus luo kuvaa skeittaajasta suhteessa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sekä myös siitä, miten skeittaaja hahmona kuvataan osana mediarepresentaatioita. Esimerkiksi Larry Clarkin modernissa elokuvaklassikossa Kids nuorten sosiaaliseen elämään liittyvään pullisteluun sekä jonkinlaiseen kilpailuun sosiaalisessa hierarkiassa liittyy ruumiillisuus paitsi skeittauksen kautta myös tietyssä ruumiinkuvassa, langanlaihana paidattomana skeittaajana. Pullisteluun ja oman aseman hakemiseen hierarkiassa liittyvät elokuvassa totta kai myös seksi, huumeet ja väkivalta. Skeittaajan ruumiilla paidattomana on kuitenkin omat ideaalinsa, jotka eivät palaudu ainoastaan ideaaliin ruumista, vaan myös kriittiseen mieskuvaan ja seksuaalisuuteen. Paidatonta ruumista ihaillaan. Jotkut tunnustavat ihailun, mutta ehkä perustavampi kysymys on, miksi ruumista ihaillaan sekä ennen kaikkea miten ihailu rakentaa mielessä kuvaa maskuliinisuudesta sekä oman kehollisuuden ideaaleista. Ruumiinkuva on aina kuva maailman täyttämistä ruumista, mutta myös tavasta käsittää oma ruumis ja ruumiin ihanteet. 

Maskuliinisuuden ohella kehollisuuteen liittyy kuitenkin myös mahdollisuus yksilölliselle identiteetille ja eron tekemiselle suhteessa muihin. Sluggo pyrkii kovalla punttisalitreenillä äärimmäiseen atleettisuuteen. On myös laihan riutuvia rock-tähtiä kuten Jim Greco tai Erik Ellington, jotka ovat omalla tavalla hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta jotka pakenevat loppujen lopuksi kehonkielellään skeittauksen ja urheilun yhteyttä äärimmäisyyksiin asti. Hosoin ja Gatorin kaltainen ikoni on Dylan Rieder, joka jo ajasta poistuneena on omanlaisensa skeittauksen James Dean. Yhteyttä kuvastanee myös kummankin viehtymys moottoripyöriin. Riederin ruumiinkuva on täysin eri tavalla maskuliininen tai seksuaalinen kuin Sluggon. Riederin ruumista ja suhdetta maskuliinisuuteen voi verrata paidattomaan Iggy Popiin – Sluggon taas maskuliinisesti ihanteellisiin mittoihin. 

Nämä pohdinnat rajoittuvat suurimmaksi osaksi maskuliiniseen mieskuvaan, mutta ovat osittain myös sovitettavissa ajatuksiin myös naisista tai muunsukupuolisista skeittaamassa vaikkapa pelkässä tank topissa tai rintaliiveissä. Maskuliinisuuden osalta ruumista ja paidattomuutta kannattaa kuitenkin pohtia juuri sen takia, että skeittaus ei rajoitu nykyään ainoastaan tietyn sukupuolen tai seksuaalisuuden kulttuuriksi. Kuuluisa Chocolaten mainos, jossa Stevie Williams kaivelee raninsa päätteeksi haaroväliään, kerää tyylipisteitä mutta kuvastaa myös kulttuurin piirissä olevan mieskuvan perinteisiä käsityksiä maskuliinisuudesta. Instagramin aikakaudella Lucas Puigin kaltaiset someaktiivit ovat aikansa Josh Kaliksia, jotka ilmentävät kokonaista aukioihin ja plazoihin liittyvää elämäntyyliä. Silloin oikeastaan paidatta skeittaaminen alkaakin taas muistuttaa surffaajien elämää. 

Teksti: Joonas Pulkkinen

Pekka Rousi - Fs nose to fakie, Keuruu. Photo: Vantte Lindevall

Keskustele Facebooksissa