Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Summa summarum – Flow 2019

21.08.2019 / Toimitus

Joonaksen ajatukset tämän vuoden Flow Festival tarjonnasta Kempaksen kuvien kera. 


Flowsta kirjottaessa voisi nostaa esiin festivaalin kannattavuuden tai kaupallisen tulevaisuuden. Festivaali kun järjestettiin nyt ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Flow myytiin kansainväliselle Superstruct Entertainment –sijoitusyhtiölle. Festivaalin kohdalla voisi kirjoittaa iltapäivälehtien tapaan mahdollisesta ”ahneudesta”, lippujen hintojen kalleudesta tai esiintyjille ja luovalle työpanokselle maksettujen korvauksien määrästä. En näin kuitenkaan tee, mutta muistutan näiden näkökulmien ja keskustelujen olemassaolosta. En myöskään kirjoita artikkelia elämyksellisyydestä, kaupallisesta yhteistyöstä kivennäisvesiyritysten kanssa tai kuinka selvänä tai ei-selvänä olen ollut, vaan summaan festivaalilla nähtyä keikkatarjontaa.  

Valitettavasti Ville Valo ei valitettavasti ole kovin hyvä esiintyjä :( Vaikka Valolla on uudet hampaat, niin hän ei onnistunut tuomaan hänen ja Agents-yhtyeen Badding –tulkintoihin kovin uskottavaa tai purevaa karismaa. Sen sijaan Esa Pulliaisen kitaransoitto on livenä maagisen näköistä ja kuuloista. Pulliaisen naaman vasen puoli on kireä, eikä ole varmaa laulaako hän samalla soittamiaan kappeleita, laskee tahtia vai muuten vain mutisee ääneen. Nietzer Ebbin keikalta puuttui pitkään ajatus yhtyeelle ominaisesta intensiteetistä, voimasta ja ehkä jopa vaaran tunnusta, väkivallan uhasta. Laulaja Douglas McCarthy oli kuitenkin lavalla energinen irvikissa, yleisö vaan tuntui syttyvän yhtyeen esiintymiselle todella hitaasti. Yhtenä syynä voi olla verrattain hiljaa soinut volyymitaso, joka kylläkin nousi keikan loppua kohden. Puolivälin Join in the Chantin myös teltan takaosassa osattiin tuntea electronic body music ruumiillisesti. Nietzer Ebbin tunnelma jäi kuitenkin Leroy Burgress Full Bandin keikan varjoon, jolla yleisö totistesti otti yhdysvaltalaisen rytmimusiikin legendan avosylin vastaan. Seat Black Tentissä oli käynnissä kunnon bailut. Nostan hattua perheenisien ja äitien riemulle sekä askolalaiselle nuorisolle, joka pelasi pantillisilla tölkeillä fudista. 

Konemusiikin suhteen Berliinissä asuvan Eva Geistin perjantai-iltainen live onnistui tekemään vaikutuksen hitailla ja transsisilla house-raidoilla. Donato Dozzy soitti taas pari vuotta muodissa ollutta ”uus-ravea”. Dream 2 Science tarjosi lauantaissa mitä osasi odottaa eli ehkä jopa vieläkin parasta livenä esitettävää vokaalihousea. ”Houge-pääliköinnin” klaarasi kuitenkin Theo Parrish pitkillä editti-raidoillaan. 

Sunnuntaina esiintynyt turkkilainen Cüneyt Sepetçi haltioi klarinetilla Nordea Globe Balloonin. Oli mahtava nähdä ihmisten innostua jopa tanssimaan turkkilaista folklore –musiikkia. Samaten 80 vuoden ikäinen Pharoah Sanders onnistui silmin nähden koskettamaan ihmisiä sekä voittamaan näiden sympatiat puolelleen. Kävelykeppi sai jäädä, kun Sanders innostui heilumaan yhtyeen tahdittamana lavalla. Festivaaliviikonlopun positiivisiin yllättäjiin voi myös nostaa perustellusti The Curen. Jo 60-ikävuoden saavuttaneen Robert Smithin lavakarisma ei iän myötä hälvene. Oma suhteeni yhtyeeseen on osittain ollut ambivalentti. Olen pitänyt aina yhtyeen klassikkolevyistä sekä A Forestin, Just like Heavenin, Boys Don’t Cryn ja In Between Daysin kaltaisista ikuisista hiteistä. Sen sijaan yhtyeen 1990-luvun puolivälin jälkeinen tuotanto on jättänyt minut ajoittain vähän kylmäksi. Flowssa yhtye esitti kuitenkin tyylikkään ja hallitun kaksituntisen, parempaa settilistaa on oikeastaan vaikeampi kuvitella. Fire in Cairon, kun olisi vielä kuullut kaiken päälle, niin olisi voinut harkita kuutta tähteä keikalle.

Line Upin suhteen täytyy todeta, että vaikka Flow ei sinänsä puitteillaan tarjonnut mitään uutta, niin artistien tarjonnassa ja kirjossa oltiin ehkä tänä vuonna askel skarpattu. Laadukas sisältö on edelleen ihan hyvä missio tehdä festivaalia. 

Teksti: Joonas Pulkkinen

Kuvat: Mikko Kempas

 

Keskustele Facebooksissa