Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Imatran Voima ja rationaalisuden mutkikkaat muodot

29.04.2018 / Joonas Pulkkinen

Raportti Imatran Voiman comeback-keikasta, sekä omaelämäkerrallinen pohdinta yhteen kulttuuris- ja sosiaalishistoriallisista merkityksistä.


 

Lauantai 21.4. Yritän löytää itsestäni inspiraatiota lähteä Kontula Electroniciin. Olen pohtinut liikaa kysymyksiä koston ja vihan luonteesta. Tunteideni puhdistuminen tai muu katharsis olisi paikallaan, en tosin innostu juuri muusta kuin NBA:n playoffsien tapittamisesta kotona. Katson taltiointia X-Rustin lavalta Konemetsästä vuodelta 2009. Mietin, että mitä helvettiä Randy Barracuda aka. Perttu Häkkinen videolla hölisee? Toisaalta tätä Häkkinen teki myöhemmin myös Randy Barracudan keikkojen yhteydessä vuosikausia. Hölöttänyt. Ovatko vuodet menneet ohi, että en jaksa kuunnella enää sekavaa horinaakin? Onko minusta tullut tosikko? Kun suoritin yliopisto-opintojeni alkuvaiheessa sosiologian perusopintoja opin, mikä on Max Weberin karismaattinen johtajuus. Yksilö, jolla on erityisiä kykyjä, ominaisuuksia (kuten puhtaus antropologisessa mielessä), poikkeuksellinen luonne tai muuten vaan meriittejä. Karismaattinen johtaja saa massat halutessaan kiinnittämään itseensä huomion, häneen kohdistuu arvostus, jonka takana voi olla yhtä hyvin esteettinen, eettinen, kuin muu tekijä. Häkkisellä se on horiseminen ja horisemisella ihmisten kiihottaminen. Tämä kenties oikeuttanee myös lyhyen Rotterdam Gabber Führer sivuprojektin. Katson metsähippien apollonista iloa. Pohdin kysymystä siitä, mitä on Imatran Voima? Lopulta tajuan, että kumpikin yhtyeen jäsen on kotoisin Itä-Helsingistä, joten kyseessä on comeback-keikka ja 20-vuotisen taivaan juhlistus kotikenttäedulla. Vuosien ravintolakeskustelujen perusteella, joita olen satunnaisesti käynyt Itä-Helsingistä kotoisin olevien musiikkifanaatikkojen perusteella oletusarvo keikalle voi olla kulttuurishistoriallisesti merkittävä. Kenties Aapelin Baari ratkeaa elementeistään ja muuttuu mellakkakentäksi, kuin parhaimmissa Underground Resistancen 90-luvun raidoissa? Innostun massakaaoksen ja paniikin ajatuksesta, suuntaan itään.

 

 

Olen sukupolvea, joka ei ole voinut käsittää Imatran Voimaa siten kuin se oli. Olen kuullut lukemattomia silminnäkijälausuntoja sekavista Kipsari- ja festivaali-illoista. Itse tutustuin Imatran Voimaan lukion toisella. Suomi- ja ug-rapissa elettiin aikakautta, jossa sample-vaikutteet tulivat esimerkiksi berliiniläisestä dub-technosta, sekä elektrosta. Ystäväni Laten kautta olin tutustunut ruotsalaiseen Andreas Tillianderiin, sekä Legowelttiin. Kraftwerkkia olin kuunellut pop-musiikin ”kaanoniin” liittyvistä syistä aikaisemmin. Legoweltin vuosituhannenvaihteessa julkaistun Wirtschaftswunderin raita Are You Truly Debonaire? kehkeytti rakkaudeksi elektoniseen musiikkiin. Julkaisun julkaisijan Bunker Recordsin katalogin selaaminen johti minut Sound of Suomi-julkaisun pariin. Tätä kautta sain ensimmäistä kertaa tietää kotimaisesta elektronisesta musiikista. Mr. Velcro Fastenerista, Huoratronista ja Imatran Voimasta. En osannut käyttää internetiä siten, että olisin löytänyt tieni todistamaan yhtyeitä. Olin alaikäinen, kävin taidelukiota peltojen keskeltä, kiinnostuksen kohteetkin saattoivat olla juhlimisen sijaan muualla. Vietin paljon aikaa esimerkiksi Fleminginkadulla Bar Matushkassa ja Helsinginkadulla ravintola Pacifiquen sangriaa litkien. Silloin, kun satuin sisään pääsemään. Itse asiassa juuri niillä kulmilla, joilla Imatran Voiman treenikämppäkin tuohon aikaan sijaitsi. En voi kuitenkaan koskaan tavoittaa yhtyeen herättämää alkuperäistä ylevän tunnetta, siitä seurannutta massakiihkoa ja adrenaliinipankkien purkautumista. Näiden kokemusten taltioiminen, sekä Imatran Voiman merkityksen itähelsinkiläiselle identiteetille dokumentoiminen olisi lähitulevaisuudessa relevantti kulttuuriteko.

 

 

Koska täysikäistyttyäni yhtye ”hajosi omaan mahdottomuutensa”, kasvatin pitkät hiukset ja kuuntelin shoe gaze-pörinää parikymppiseksi, näin yhtyeen ensimmäisen kerran vasta Kuudennessa aistissa 2012. Toisen kerran sain mahdollisuuden todistaa yhtyeen maltillisemmissa olosuhteissa 2014. Tämän kohokohtia oli yhtyeen jammailu turkulaisen Mr.Velcro Fastener-yhtyeen kanssa lavalla. Kuudennen aistin keikasta kehkeytyi oma legendansa, valttikortti, jolla yhtyeen come backkia ja yhtyeen 20- vuotisjuhlakiertuetta on jopa mainostettu. Vanha teollisuushalli, jossa ei vaihdu ilma. Basson värinää, hysteriaa, kokemus ylevästä. Hikisiä torsoja iholla, lavalla sekoileva Jaakko Parkkari. Eräs tekno-entusiasti tanssi monitorikaapin päällä koko keikan ilman paitaa. Tarinan mukaan kyseinen kaveri kyydittiin keikalta suoraan sairaalaan. Keikka oli päätyä katastrofiin, kun eräs fani hortoili lavalla, jolla keikan visuaalit toteutettiin televisioista koostuvalla installaatiolla. Festivaalin järjestysmiehet eivät voineet puuttua sekoiluun, koska vaara televisioiden sortumiselle oli niin ilmeinen. Tätä ennen Randy Barracuda oli jo kertaallen heittänyt fanin judo-tyylisellä otteella varsin säpsäkästi maihin. Yhtyeen keikka oli onnistunut vastaamaan livenä siihen päässä liittyviä mielikuvia. Hyperseksuaalisuutta, väkivaltaa ja pelkoa. Aivan kuin Frank Millerin Hard Boiledin kuvat olisivat tulleet maltillisessa muodossaan hetkeksi henkiin.

 

 

 

Aapelin baarin ovella Trax Casino illoista tuttu ja Happy Hourin vanha flow-vetäjä Matheuw valittelee, että baari on täyttynyt hitaasti täyteen. Matheuwin keikka on ohi. Mystinen Deuce & Ace paljastuu Vilunki 3000:n ja hänen mielitiettynsä uudeksi yhteisprojektiksi. Lupaava ja junnaavaa kraut-mausteista luomuhousea Sex Tags Manian katalogin hengessä. Viihdyn. Paikalla on tuttuja naamoja, joita sopisi nähdä yössä enemmän. Miljöö on kuin unesta, joka olisi David Lynchin elokuvasta. Keskustelen käytäntökriteeristä ja vocoder-klassikoista, taputtelen selkää ja minun selkääni taputelleen. Desto selektoi tyylikkäästi LFO:n LFO:sta vuosikymmenen alun brittitasabiitti-klassikoihin. Täydennän lasin pariin otteeseen ennen keikan alkua. Huomioideni perusteilla päättellen, että Häkkisen kiinnostuksen kohteet ovat näyttäneet vetävän paikalle myös muita pimeyden ystäviä. Lierihattuinen mies, jolla on hands free-kuuloke nyökkää minulle merkitsevästi. Pentagrammilliseen paitaan pukeutunut nuorukainen viittoo diabolosta ylistäviä merkkejä ja vaikuttaa eksyneeltä. Käyn kehumassa Kokki Kolmenollakolmosta radiourasta, hän kehuu kotona löytyviä kahta Rolandin TB 303- kolkkisyntetisaattoriaan. Jammaster Dzei tarjoaa minulle litran tuopin, joka kaivetaan valmiiksi kaadettuna kylmäkaapista. En ole koskaan tavoittanut, mitä voisi fenomenologisessa mielessä usean vuoden närästys, mutta nyt sen tiedän.

 

 

Keikka alkaa. Randy Barracuda ei horise. Fresh O Lex, juridis-sosiaaliselta identiteetiltään Jaakko Kestilä toimii tapaansa mukaan yhtyeen järkenä ja aivona, Barracuda sen ulottuvaisuutena ja tuntemuksina. Keikka yllättää runsaalla uudella materiaalilla, wheel bentin ohjaamina vulvahteluina, sekä parilla gabber-ajolla. Aapelin baarin tanssilattia on kuin Jyväskylän suurajojen avajaisillan huuma. Nuttin´ but leechin ja Paracity nostattavat hurmoksen kattoon. Joku streamaa itseään livenä digitaalisten todellisuuksien ulottuvuuksin lavalla. Yhtyeellä on kuitenkin valitettavasti ongelmia Barracudan mikin kanssa. Johtoja väännellään ja säädellään, mutta ongelmat jatkuvat. Muodostan oletuksen, että pöydän edessä olevan mieshenkilön kaljavatsa aiheuttaa jonkinnäköisen kosketushäiriön johtoihin. Yleisö käy vaativaksi. Joku huutaa Randy Barracudan oikeaa siviilinimeä. Barracuda käy kuumana. Jos minun pitäisi sanoa, että pää vittu kiinni ja mikki ei toimisi, niin olisin minäkin. Yleisöstä toivotaan lisää gabberia, sekä keikkaan varsinaisesti suoraan liittymätön toive Pimeyden Jousesta. Yhtye jatkaa kunnialla, vaikka Barracuda ei kykenekkään saarnaamaan. Barracuda ja Fresh O Lex käyvät kuitenkin kiihkeältä näyttävää dialogia etenemisjärjestyksestä. Välissä diabolosta ylistänyt nuorukainen tulee vääntelemään käsimerkkejä lavalle, visiitti on kuitenkin lyhyt. In Out on vuorossa biisilistalla, mikki ei edellänkään toimi. Yhtyeen rationalität Fresh O Lex päättää lopettaa keikan. Barracuda on silmin nähden tohkeissaan. Come back on kuitenkin silmin nähden riittävä menestys, moni on riisunut kaulus- tai villapaitansa, yhtye katoaa pimeyteen, mistä tulikin, aplodien kera.

 

 

Mikä tekee sitten Imatran Voimasta niin suuren ja mahtavan? Miksi Radioactive Manin tai Helena Hauffin kaltaiset suuret nimet päätyvät soittamaan IVO:a keikoillaan ja miksauksillaan ?  Imatran Voiman kauneus on suorassa jatkumossa Kraftwerkkiin. Täytyy huomata, että Imatran Voiman nimessä on juuri sana voima. Kraftwerk maalaili italialaisen futurismin hengessä teknologiseen edistykseen liittyviä fantasioita (esim. Neonlicht), mutta myös allegorioin niiden mahdollisiin varjopuoliin liittyviä tulevaisuuskuvia (esim. Radioactivity). Kun autoteollisuus katosi Detroitissa 80-luvulla ja kaupunki rapistui, Juan Atkinsin kaltaisten tuottajien käsissä electro vääntyi antagonistiseksi tavaksi arvioida edistystä yhteiskunnallisen puutteen lisääntyessä (esim. Model 500:n Future). Myöhemmin tämä kääntyi esimerkiksi Underground Resistancen ja Drexciyan  äänimaailmassa ja esteettisessä kuvastossa galaktisiin ja meren syvyyksiin ulottuviin tulkintoihin, Dopplereffektin muodossa taas esimerkiksi lakonisempaan esitystapaan tieteen kehitysmahdollisuuksista ja visuaalisen kulttuurimme elämisestä. Dopplereffekt on kuin teknomusiikin Dialektik der Aufklärung (Valistuksen dialektiikka). Onkin kiinnostavaa, että heidän kokoelmalevynsä nimi on juuri Gesamtkunstwerk, Richard Wagnerilta peräisin oleva yhtenäistaideteoksen termi. Tässä ajatuksessa taideteos pyrki yhdistämään kattavasti eri taiteen muodot yhtenäiseksi kansaa ja kulttuuria yhdistäväksi kokonaisuudeksi. Tämän kaltaisen ideaalin mahdollisuus tai relevanssi tuntuu käyvän osana teknologista kehitystä yhä mahdottomaksi. Imatran Voimassa ilmenee tietoisuus tästä jatkumosta. Teknologinen edistys, rationaalisuus, sekä järjen monimutkaisuus ovat kuvastoa, jota myös Imatran Voima on kyennyt onnistuneesti kääntelemään. Superbreakoutin It's time to testify, Technoslutin nimikkoraita ja samalta 12":lta löytyvä We love Science, globaalisti lihan himoihin kannustava Group Sex ja Welfare State of Mind voidaan nähdä vastaavina tapoina lähestyä ihmisyyttä tarkastelevaa mieltä.

 

                                                                                                                                              

Jatkumo näkyy yhtyeessä synteettisten, tekstuaalisten, sekä sanan ja kuvan suhteeseen liittyvien merkitysten ymmärtämisenä. Yhtyeen musiikissa kuuluu rakkaus chicagolaiseen ghetto houseen, miami bass -törkyyn, kuin vocoderiin rakentuviin electro funk-klassikoihin. Elektronisessa musiikissa vokaalien merkitys on perustellusti monessa suhteessa kyseenalaistettavissa, mutta Imatran Voiman osalla loppujen lopuksi koko yhtyeen olemassaolon hienous rakentuu toisiinsa liittymättömien triviaalien tekijöiden yksityiskohtaisuudesta. Yhtyeen hienous on musiikillisten tekijöiden ohella sen tarjoamassa merkityshorisontissa. ” Ymmärsin viikko sitten, että koko Imatran Voima on ollut lapsuuden loppumisen aiheuttama hätähuuto. Nyt se huuto on alkanut taas voimistua. Siksi varmaan paluurundi.” totesi Barracuda yhtyeen comeback-julistuksen myötä.  Kuten yhtye on itse antanut haastatteluissa ymmärtää, yhtyeen filosofia tiivistyy tänä vuonna ilmestyvään ja pitkään odotettuun pitkäsoittoon Pelko, itseinho, viha, teollinen vieraantuminen-nimeen. Imatran voima on materiaalia, jolla käsitellä aikuisuuteen liittyviä epämääräisiä tunteita, ympyröivää valtaa ja väkivallan uhkaa, sisällä olevia agressioita, jotka kanavoida voiman tunteisiin, ylevänä näyttäytyvää pelkoa, jonka kykenee järkeistämään. Yhtyeen paluu on mahdollisuus paluusta itseensä, sekä katsoa itseään ajassa taaksepäin silmiin.

 

Teksti: Joonas Pulkkinen

Keskustele Facebooksissa