Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Tuukka Kaila - Ei-esittävä valokuva

31.01.2018 / Toimitus

Numeron entisenä päätoimittaja sekä valokuvaajana tunnettu Tuukka Kaila aka Deeli, sekä niin ikään Numerosta tuttu Mikko Sinervo ovat eräitä Suomen Valokuvataiteen museon näyttelyn "Abstrakti! Vuosisadan ilmiö 1917-2017" taiteilijoita. Hang Up otti selvää Deelin ajatuksista koskien valokuvataidetta. 


”Joskus vuosi sitten mulla oli näyttely Turussa Valokuvakeskus Perissä, jossa mulla oli esillä ei-esittäviä töitä. Tämän Abstrakti!-näyttelyn kuraattori Laura Nissinen tekee Aallossa väitöskirjaa abstraktista valokuvataiteesta.  Me oltiin yhteydessä sen mun näyttelyn kautta ja myöhemmin se kutsui mut mukaan tähän näyttelyyn.” kertoo Kaila päätymistään osaksi Valokuvataiteen museon näyttelyä. 

Mitä ylipäätänsä on abstrakti valokuva? Kuten näyttely osoittaa, abstrakti valokuvataide ei ole mikään historiallisesti uusi ilmiö. Man Rayn surrealististen kuvien tai László Moholy-Nagyn tilavaikutelmilla leikittelevien kuvien välillä voi olla kuitenkin paljonkin eroa. Kailan kuvat taas muistuttavat täysin ei-esittäviä kuvia, tuoden mieleen vaikkapa Ad Reinhardtin abstraktit maalaukset. Jaana Maijalan kuvat puolestaan näyttävät tutkivan vedosten muotoa ja kuvattavien objektien pinnan ominaisuuksia. ”Musta itsestäni abstrakti on ehkä vähän vieras termi valokuvan yhteydessä. Puhun noista omista duuneistani ei-esittävinä. Näyttelyn kuraattori ja museo toki käyttävät parhaaksi katsomaansa termiä. Joka tapauksessa museon ja kuraattorin tuntien, musta oli hyvä ajatus olla tässä messissä, määritteli se nyt mun duuneja sitten miten vaan.” pohtii Kaila. 

Kaila jätti aikoinaan Numeron päätoimittajuuden, koska hänelle tarjoutui mahdollisuus tehdä aikansa levikiltään laajinta eurooppalaista skeittilehteä Kingpiniä Iso-Britanniassa. Kaila valmistui taiteen maisteriksi vasta palattuaan takaisin Suomeen. ”Olen valmistunut vuonna 2009. Mä aloitin TAIK:n maisteriohjelmassa 2001 ja jätin sen muistaakseni vähän kesken 2003. Muutin 2004 alusta Englantiin. Tulin takaisin 2008 jossain puolivälissä ja törmäsin proffaani kadulla. Kävi ilmi, että voin vielä tehdä sen maisterin loppuun.” kertaa Kaila 2000-luvun vaiheitaan. Näyttelyitä Kaila on pitänyt jo 90-luvun lopulta lähtien, saaden myös esittäville ja dokumentaarisille kuvilleen tunnustusta. Tämän ajan näyttelyissä esillä olleita kuvia ovat niin skedekuvat, erilaiset vallitsevalla valolla otetut maisema- ja matkakuvat, kuin ystävistä otetut muotokuvat. ”90-luvun lopussa olin jo käynyt Englannissa valokuvakoulun ja arkinen räpsy-estetiikka tuntui siinä vaiheessa omimmalta. Opiskeluaikana Englannissa tutustuin esimerkiksi Richard Billinghamin, Nick Waplingtonin ja Wolfgang Tillmansin tekemisiin. Kun 90-luvun alussa aloin ite ottaa kuvia, muhun vaikutti varmasti eniten mun ympäriltä löytyvät frendit ja niiden tekemiset. Silmät avautu sitten ehkä enempi sen Englannissa käydyn koulun myötä.” Ennen opiskelujen aloittamista hän ei ollut pahemmin tietoinen taidevalokuvaukseen liittyvistä virtauksista tai valokuvataiteen historiasta. Englannissa opiskellun valokuvataiteen tutkinnon ohella Kaila on opiskellut grafiikkaa Virossa 90-luvun puolivälissä. 

Taidevalokuvauksen suunnannäyttäjänä Kaila nostaa esille saksalaisen Wolfgang Tillmansin. ”Siihen kyllä moni juttu aina palaa. Tillmans on käytännössä tehnyt jo kaiken. Musta esimerkiksi tuntuu, että jos saa uudelta vaikuttavan idean, voi ottaa pari Tillmansin kirjaa käteen ja katsoa, miten se on käsitellyt sitä.” Kaila arvostaa myös Tillmansin kykyä tehdä monen tyylistä valokuvaa saman aikaisesti. ”Se korostuu, vaikka jos käy sen näyttelyssä ja katsoo teosten vuosilukuja. Se on tehnyt valokuvan saralla ihan kaikkea, ja yleensä ensimmäisenä.” 

Digitaalisen kehityksen, sekä nykytaiteen mediumien vaikutuksesta 2010-luvulla on nähty nykytaidenäyttelyissä yhä enemmän ei-esittävää valokuvaa. Kyse voi olla reaktiosta nykytaiteen digitaalisia mediumeja vastaan tai halu tutkia vielä koskematonta taiteen maanperää. ”Jokaisella siihen suuntaan menijällä on varmasti omat syynsä. Tietty, kun oma työ alkaa hahmottua, niin tuleehan sitä katsottua, miten muut on käsitelleet samoja teemoja. Ja vaikka jokaisella on omat motiivinsa, niin tätä samaa tilaahan me jaetaan. Imetään vaikutteita toistemme tekemisistä.” Kaila kuitenkin arvioi, että eräs syy saattaa olla yleinen ajatus, että valokuvan tulisi esittää sellaisenaan kuvaamansa kohdetta. ”Siitä tulee kiusaus testata, että voisiko se olla esittämättä mitään. Voiko sen suhteen katkaista? Tai voiko sillä leikkiä?” 

Kailan on ajanut nykyiseen ilmaisuunsa kokemus dokumentaarisesta valokuvasta ja kysymykset valokuvan ontologiasta. Siitä, miten kuva esittää kuvaamansa kohdetta katsojalleen. ”Mikä mua kiehtoi, vaikka skedekuvauksessa pitkään, on se tietynlainen sopimus. Että se, mitä on tässä kuvassa, on totta. Muutenhan siltä ikään, kun putoaa pohja. Siinä näyttelee mulle tärkeätä roolia se, miten se kuva on tehty, että se sopimus on ikään kuin luottamuksen arvoinen. Noi ei-esittävät kuvat, mitä olen viime vuosina tehnyt enemmän, ei dokumentoi suoraan mitään, mutta ne on silti valokuvia. Niissä ehkä jollain tapaa murenee koko se valokuvan ajatus. Tää on mulle henkilökohtaisesti kiinnostavaa, koska olen käyttänyt niin monta vuotta jonkun asian dokumentoimiseen ja sen sopimuksen ylläpitämiseen, että tää on totta.” 

Tätä Kaila on tutkinut esimerkiksi valokuvapaperin valoherkän materiaalin kautta, joka ei näyttäydy itsessään valokuvaajalle. ”Semmoisia elementtejä, mitä Kodak on sinne laittanut, mahdollistaakseen sen prosessin. Ja mitä olen tottunut ilmaisussani hyödyntämään, ajattelematta sen kummemmin, mitä siellä on.” Kaila kuitenkin uskoo, että negatiivin tai siihen liittyvien prosessien tekninen ymmärtäminen ei ole erityisen tarpeellista hänen ilmaisunsa tai kuvien ymmärtämiseen. ”Kai ne on omalla tavallaan modernistisia tai minimalistisia sikäli, että siinä on värikenttiä paperilla.” 

Kailan töitä voisikin niiden materiaalisia ominaisuuksia tuntematta luulla etäältä modernistisiksi maalauksiksi. ”Sen lisäksi, että haluan tietää, mitä siellä paperissa on, niin mua itseäni kiehtovat duunit, joissa on ton kaltaisia elementtejä. Ja en puhu nyt omista töistäni, vaan sellaisista, mitä kohtaan muualla ja joiden kanssa tykkään viettää aikaa. Usein tosi pelkistettyjä, tyhjiä, puhtaita, sellaisia, jotka jättää oven auki katsojalle ja työlle olla siinä samassa tilassa läsnä. Ilman mitään määriteltävää kommunikaatioprosessia. Mulle tärkeitä taideteoksia ovat olleet sellaiset, mistä on riisuttu kaikki se pois. Mun mielestä taiteen ei tarvitse ottaa kantaa, selittää, osoitella tai herätellä. Musta olisi hienoa, jos nää mun ei-esittävät työt voisivat olla sellaisia, joiden läheisyydessä voisi viettää aikaa ja tuntea olonsa ehjäksi.” 

Kaila näkee valokuvan paikan nykytaiteessa osittain problemaattisena, tai ainakin ajattelee, että valokuvalla on erilaisissa instituutionaalisissa yhteyksissä eri merkityksensä. Hän pitää esimerkiksi Valokuvataiteen museon näyttelyä pikemminkin historiallisesti valokuvataidetta käsittelevänä näyttelynä, kuin nykytaidenäyttelynä. ”Olisihan se avoimempaa, jos mun töitä kohtaisi nykytaiteen kontekstissa, kaikenlaisten duunien seassa, tekniikasta riippumatta. Jos niitä katsoo ensisijaisesti valokuvina, se ankkuroi ne siihen, mitä olen aiemmin tehnyt ja kai sitten antaa jotain työkaluja niiden tulkintaan. Mutta samalla se myös rajoittaa aika tavalla sitä, mitä niissä voidaan nähdä. Nykytaide on terminä valokuvataidetta paljon vapaampi, eikä sulje meidän ajassa oikeastaan mitään pois. Toisaalta se on niin laaja, että se ei kerro oikeastaan paljon muusta, kun ehkä tekemisen motiiveista.” 

Mainittujen teemojen lisäksi Kaila on kiinnostunut julkaisutoiminnasta taiteellisena ilmaisukeinona. Hän on julkaissut vuosien varrella esimerkiksi kielen syntaksia sekä perinteistä valokuvaa sisältäviä zine-tyylisiä julkaisuja. Valokuvataiteessa yksi luonteva tapa taiteelliseen ilmaisuun ovat lähes aina olleet valokuvakirjat. On olemassa paljon valokuvataiteilijoita, jotka pyrkivät julkaisemaan mieluummin vahvoja taiteellisia kokonaisuuksia kirjoina, kuin pitämään hyviä näyttelyitä. Tämän kaltaisesta taiteilijasta voi mainita esimerkkinä viime vuonna Valokuvataiteen museossa retrospektiivisen näyttelyn pitäneen Alec Sothin. ”Tosta voisi keskustella pitkään, mikä on kirjan tai erilaisten esittämisen tapojen välinen suhde. Voi kanssa ajatella, että jotkut kuvat syntyvät tiettyä esittämisen tapaa varten. Tai, että niillä on joku fyysinen esittämisen tapa. Valokuva voi pohjimmiltaan olla myös vaan raakamatskua, josta tulee jotain, jos on tullakseen. Julkaisussa mua kiinnostaa sen mahis olla taiteellista toimintaa itsessään, tai jonkun jo olemassa olevan materiaalin esittämisen tapa.”  Kaila on kiinnostunut juuri taiteen määrittelyn raja-alueista, kohdista, joissa on vaikea sanoa, mikä on mitäkin ja tekee mieli ottaa selvää. Hän katsookin, että ylipäätänsä uteliaisuudella on keskeinen rooli kaikessa taiteellisessa työskentelyssä. ”Sitä ei voi liikaa korostaa. Uteliaisuus on ihan riittävä syy tekemiseen. Että mitäs, jos tekiskin noin? Testaanpa.” 

Teksti ja kuva: Joonas Pulkkinen

 

 

 

 

Keskustele Facebooksissa