Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

City of Satan (Julkaistu lehdessä 1/2017)

05.01.2018 / Toimitus

5.1.2018 ensi-iltansa saavan City of Satanin tekijät Mikko Björk ja Jaro Serlas haastattelussa kokopitkien skedevideoiden tekemisestä, niiden merkityksestä ja tulevaisuudesta. Julkaistu alunperin lehdessä 1/2017.

 


Kokopitkien skeittivideoiden kuolemaa on povattu jo monta vuotta. Instagram on vienyt kaiken huomion, ja jos nyt jotain kuvataan ihan kameralla, niin se menee maksimissaan yksittäisenä parttina nettiin. Sponsorit eivät enää näe kokopitkiä skeittivideoita markkinointimielessä kannattavina sijoituksina, ja kaukana ovat ne ajat, kun suomalaisetkin tiimit majailivat pitkiä aikoja ulkomailla firman piikkiin. Kaupallisten kokopitkien kadotessa ovat itsenäiset elokuvien tekijät saaneet yhä enemmän paikkaansa kokopitkien skedeleffojen eloonjäämisen viimeisenä oljenkortena. Ns. Indieleffoilla on pitkät perinteet, mutta nykyään näiden elokuvien tekijöistä puhutaan yhä enemmän. Nimet kuten Colin Read, Jacob Harris, Sabotage, Fancy Lad, Pontus Alv, Josh Stewart ja Willian Strobeck ovat pitäneet jo pitkään indie-leffa skeneä elossa. Nykyään myös skedemerkit ovat päätyneet ”ostamaan” kuvaajien tyyliä ja näkemystä videoihinsa, kuten Supremen ja Strobeckin yhteistyössä. 

Suomessakin kunnianhimoisia videoiden tekijöitä riittää. Jaro Serlas ja Mikko Björk ovat parivaljakko, joiden RPD-nimellä aloitetuissa videoissa on ollut hyvin nousujohteinen käyrä kohti yhä parempia tuotantoja.  Kaksikon uusin video  City of Satan on tulossa ensi-iltaan, joten päätimme kysellä heiltä skeittivideoiden tekemisestä ja merkityksestä instaklippien kyllästämässä maailmassa.

Teksti: Mikko Kempas  Kuvat: Mikko Kempas, Aleksi Hornberg & Tommi Björk 

Kerrataan alkuun teidän yhteinen skeittileffahistoria? Koska te ootte alkanut tekemään videoita yhdessä? 

Jaro: Eka leffa, mitä me tehtiin yhdessä oli 2009 alkuvuodesta tullut RPD made me do it. Tutustuttiin niihin aikoihin sattumalta Heinosen Jonnen kautta. Kuvasin kyllä jo sitä ennen ja skedevideoiden kuvaaminen tuntu jo silloin sellaiselta omalta jutulta. Ruvettiin viettää Mikon kanssa paljon aikaa yhdessä, kun huomattiin, että oli samanlaisia intressejä.  Sitä kautta me päädyttiin enemmän panostamaan skeittauksen kuvaamiseen. Pystyi kaverin kanssa arvioimaan omaa tekemistä kriittisesti ja saamaan palautetta tyypiltä, joka on kiinnostunut skeittauksen kuvaamisesta, ja jolla on myös oma näkemys ja visio.

Mikko: Oltiin tossa vaiheessa skeitattu Tommin kanssa pääasiassa kahdestaan ja kuvailtu niitä näitä mm. Kison kanssa. Ei kuitenkaan oltu ees mietitty skeittileffan tekemistä. Tiedettiin, että Jaro on tehnyt yhden leffan aikaisemmin ja päädyttiin sitä kautta kuvaamaan samaan leffaan. Tätä kautta tuli ensimmäistä kertaa eteen ajatus siitä, että nyt me aletaan kuvaamaan ihan tiettyä leffaa varten, joka päätyisi julkaistuksi asti. 

Te olette kumminkin samoilta huudeilta kotoisin? 

J: Tommiin tutustuin eka, puhuttiin ja läheteltiin matskuja Messengerissä sun muuta. Mä asuin Laajasalossa, Tommi ja Mikko asu Hertsikassa. Kaikki ketkä skeittas niillä alueilla oli aika saman henkistä porukkaa, joten se kaveriporukka muodostui aika luonnollisesti.

Oliko se teidän kahden visio miltä leffat tulevat näyttämään? 

M: En tiiä oliko siinä aluksi mitään hirveen mietittyä visiota. Niissä ekoissa leffoissa on kyl koko porukalta tullut yhtä paljon ideoita, mitkä on sitten yhdistetty. Me oltiin nähty vanhempien laajasalolaisten kuvaamia leffoja, jotka oli aika omalaatuisia ja se varmaan vaikutti siihen, miltä meidän leffat alkoi näyttämään.

Mun mielestä RPD made me do it on kumminkin aika saman henkinen kuin teidän myöhemmätkin leffat. Ootteko samaa mieltä? 

M: Se on kyl ehkä ihan totta. Hauska huomio on, et tohon leffaan me oltiin kuvattu jotain HD-matskuja ja leffa oli muutenkin 16:9 kuvasuhteella.

J: On siinä paljon kiintymäkohtia ja varmasti tunnistettavia elementtejä, joita tarkoituksella tai alitajuntaisesti toistetaan.

Mitä leffoja te ootte nyt itseasiassa tehnyt, kertokaapas koko filmigrafia? 

M: Pirates of the Ghetto oli se leffa, jonka noi oli tehny just ennen kun alettiin pyöriä yhdessä. Sen jälkeen RPD made me do it (2009), hieman unholaan jäänyt Jengi delaa (2010) Really Paranoid (2012), B-East Side (2013), Forever (2015) ja Raptured 11 (2015). Sitten on tämä tämänhetkinen projekti.

Kuvaaja Jaro hommissa, bs 50-50. Kuva: Aleksi Hornborg

Oliks Raptured niin, että aloitte tekemään sitä alusta saakka vai tuliko se vasta edittipöydällä? 

J: Se alkoi sellaisesta läpästä, että lähetetään sulle ja Jouni Leinolle fanipostia, että teidän on pakko tehdä Captured 11. Se oli tavallaan sellainen fanileffa, mihin on yritetty saada sitä Capturedin tunnelmaa vähän pilke silmäkulmassa, mutta silti vanhaa kunnioittaen. Harkittiin myös Raptured TV:tä.

Capturedit, erityisesti Captured 3, on ollut ainakin mulle ensimmäisiä Suomileffoja, mistä näki et Suomessakin kuvataan ja tehdään skeittivideoita kuten ulkomailla. Mä en ollut niin tietoinen mitä muualla Suomessa oli silloin tehty ja se oli ensimmäinen kosketus suomalaisten tekemiin skeittivideoihin, jonka sain käsiini. Olin tuolloin 11-vuotias.

Onko uuden leffan tiimoilta odotettavissa mitään merkittäviä eroja verrattuna vanhaan?

M: Isoin ero on tietysti se, että leffa on kokonaan HD. Porukka on vähän muuttunut, mutta pysynyt kuitenkin lähtökohtaisesti melko samana.

Mitä mieltä olette 4:3:n ja 16:9:n eroista, kumpaa on hankalampi tehdä? Mistä idea palata 16:9 formaattiin tuli? Onko kuvaustavat muuttuneet sen myötä? 

M: Tiettyjä juttuja on 16:9 formaatissa vaikeampi tehdä, kuten tässä kaitafilmin ja 16:9 matskun ajaminen yhteen. SD 4:3 laadun kanssa se sopii suoraan helposti yks yhteen. Kaitafilmin käytössä on tehty jotain muutoksia ja kuvatessa otettu huomioon kuvasuhde. Muuten en keksi mitään miten tää poikkeaisi teknisesti huomattavasti. Kameran vaihto lähti ihan vaan siitä, että edellinen meni paskaksi. Lainattiin sitten Helmeri Piriseltä uusi kamera, kiitos vaan Helmerille. Kuvaustyyli ei ole muuten hirveästi muuttunut, muuta kun että nykyään otan kameran mukaan melkein aina kun lähden skeittaamaan. Ehkä se SD ei enää vastannut sitä mitä halusi, me oltiin jo kuvattu aika monta vuotta ja siinä on oma ruljanssinsa kuvata kaseteille. 

J: Matskun saa helpommin turvaan. Se tekniikka helpottaa säätämistä, eikä ole niitä huolia, joita jokainen Mini-DV:lle kuvaava kohtaa.

Onko 16:9 fisu teidän mielestä vaikeampi kuvata kuten puhutaan? 

M: Ei tällä kameralla edes pysty kuvaamaan sellaisella nykyajan VX-1000 tyylillä, se fyysinen koko on kumminkin ihan eri. Kokeiltiin kaikenlaista ja meidän mielestä toi Panasonicin HD-kamera ja Centuryn fisu on yhdistelmä,  joka näyttää parhaalta. Se, mitä monesti sanotaan, että HD-matsku on hitaampaa on kyl ihan totta, mut se on kyl kuvaajan vastuulla myös. Kyllä sen saa näyttämään hyvältä, mutta se vaatii vähän erilaiset otteet kun SD. 16:9 on paljon leveämpää niin siinä on paljon enemmän tilaa, missä sulla saattaa olla jotain häiritseviä tekijöitä. 4:3 ei ole tätä ongelmaa niin paljon. Tuntuu, että oma kuvaus on kehittynyt tosi paljon ton uuden kameran kanssa. 

Kuvaatteko ite kaiken vai kuvaako muutkin teidän porukasta? 

J: Pääsääntöisesti joo, mut toki muutkin välillä kuvaa. Moni kaveri on kiinnostunut kamerasta ja kuvaamisesta, joten se menee aika luontevasti. Useilla meidän kavereilla on myös omat kamerat ja ne kuvaa omia projektejaan varten.

Mikä teidän työnjako editoinnista on? 

M: Kyl me aika ristiin tehdään. Kaikki alkaa lähes aina jostain yhteisistä ideoista ja päämäärä on sama. Matskut on aina ollut Jaron koneella, joten toki se vähän vaikuttaa. Se on pitkä prosessi, mut aina me tehdään yhdessä. 

J: Jotain ideoita saatan alustaa eka ja sit jatketaan yhdessä. Mä oon istunut ehkä enemmän koneen ääressä, mutta visio on aina yhteinen. Mun koneella ollaan aina tehty, niin toki se projekti tulee avattua usein ideoita purkaen. Molemmat kyllä ymmärretään editoinnin päälle.

Footy check.

Katsotteko leffoja ennen ensi-iltaa muun porukan kanssa vai pimitättekö lopputulosta loppuun saakka? 

J: Aika usein kyllä istutaan alas ja katsellaan matskuja, eikä niitä kyllä tule pimitettyä. Kun näkee niitä omia matskujaan aikajanalla, niin kyllähän se inspiroi kuvaamaan lisää. Usein matskujen eteen nähdään kumminkin todella paljon vaivaa ,puhumattakaan kokonaisesta partista leffassa.

Miten sitten matskujen valinnat, tuleeko skeittaajien kanssa keskusteluja siitä mitä käytetään ja mitä ei? 

M: Kyl se melkein spoteilla jo tiedetään, että mikä on käyttökelpoista ja mikä ei. Toisaalta se on vetäjän päätettävissä, että jos haluaa, että jotain matskua ei käytetä. Kyllä jos jotain kuvaa, niin se yleensä kuvataan jotain tarkoitusta varten. Aika usein joutuu vakuuttelemaan kuvattavalle, että se matsku mikä yksittäisenä ei toimi voi taas toimia siinä kokonaisuudessa paremmin, ja skeittaajakin voi positiivisesti yllättyä, kun sen näkee muiden matskujen kanssa kokonaisuudessa.

J: Niin just ja skeittaajaa voi myös yrittää ohjata, jos tuntuu siltä, että se kuvaaminen menee vaikeaksi. Pitää olla hyvä suhde kuvattavan kanssa, että voi tsempata yrittämään uudelleen, ehdottaa kompromissia tai paluuta spotille parempana päivänä takaisin.  

Minkälainen työskentelytapa teillä on editoidessa? Vedättekö raakamatskut linjalle ensin ja musat päälle vai miten? 

M: Biisejä on aina olemassa aiemmin ja sen jälkeen tilanteita, jotka toimii hyvin siihen kyseiseen musiikkiin. 

J: Mä etsin oikeastaan aina biisejä projekteihin. En muista, että oisin ikinä leikannut eka matskuja ja sit laittanut biisiä perään. Kyl mä rakennan sen biisin päälle, sillä on iso rooli. Biisit on pakko olla pidemmässä leffassa sellaisia, mitkä toimii ja saa ihon kananlihalle. 

Teettekö edittiä pienissä osissa vai kokonaisuus kerrallaan? 

M: Se tulee tosi epälineaarisesti. Voidaan tehdä usein jotain välijuttuja ennen partteja. Meidän tekeminen on niin biisiorientoitunutta, että tiedetään jo valmiiksi mitkä jutut istuu meidän biiseihin. Se on hyvä, että rakentaa sieltä täältä, niin ei tuu sellaista, että toistat jotain silloin mielessä olevaa juttua. Silloin kokonaisuus toimii paremmin ja juttuja voi siirrellä sieltä täältä toisiin kohtiin, missä ne voi toimia uudella tavalla. 

Sitten vakava aihe eli kokopitkien skedeleffojen merkitys muuttuvassa somemaailmassa?

J: Suhtautuminen siihen varmasti riippuu siitä, minä aikakautena on alkanut skeittaamaan, ja minkä ajan trendeille on altistunut. Tämä jakaantuu vielä siihen, että laitetaanko se leffa vain nettiin vai tehdäänkö siitä kokonainen paketti kansineen kaikkineen? Mä itse arvostan sitä konkreettista työnjälkeä, jossa voit nähdä niiltä tekovuosilta sen koko kokonaisuuden. Näiden vastakkainasettelu on vaikeata, eikä niitä ehkä kuulukaan verrata, koska on kyse täysin eri tarkoituksista. Skeittivideoissa ollaan osa kokonaisuutta, kun taas lyhyemmissä pätkissä jaetaan ikään kuin päivitys nykytilanteesta muille nopeasti videon avulla. Kummatkin ovat tärkeässä roolissa ja kummallekin on paikkansa. Instagram ja some toimivat tavallaan nykypäivän 411vm:nä ja Capturedina, jotka aikanaan olivat kokopitkiä skeittileffoja. Ikävin puoli tässä on, että nettiklipit katoavat, eikä ne jää edes välttämättä tekijöille itselleen. Et sä niihin palaa samalla tavalla kuin leffoihin. Mutta ehkä se on myös hyvä asia, koska näin trendejä ja ilmiöitä syntyy kokoajan lisää, eikä jäädä paikoilleen.

Jacob Sundell: Gonz-ollie Kuva: Aleksi Hornborg

Mikä teidän mielestä on skedeleffan arvo skeittauksen ulkopuolella? Onko sillä esimerkiksi taiteellisia arvoja? 

J: On sellaista taiteellista arvoa, että skeittileffan kautta voit välittää tunteita ja fiiliksiä, mitä skeittaukseen liittyy, myös sellaisille ihmisille ketkä ei skeittaa. Tunteiden välittämisessä voidaan käyttää taiteesta tuttuja elementtejä. En muuten näe skeittileffoille taiteellista arvoa skeittauksen ulkopuolella, mutta muuta arvoa kyllä, koska parhaimmillaan skeittivideo kertoo tiiviistä ystävyydestä ja yhteisöllisyydestä. Skeittileffan ensisijainen tarkoitus on silti kertoa skeittauksesta.

Pohjustuksena edelliseen kysymykseen, en ole ihan itse selvillä, miksi skeittileffoissa on niin paljon muuta kuin skeittausta. Tossa pöydällä on hyvä esimerkki (Spirit Quest) sellasesta leffasta, jossa on suuri osa sellaista, mikä ei suoraan liity skeittaukseen. Miksi sellaisia elementtejä on skedeleffassa ja erityisesti niissä leffoissa, mitkä mielletään hyviksi? 

J: Ehkä tässä tapauksessa siinä etsitään myös muita merkityksiä materiaalille, kuten kuvataan Quim leijonana. Tän näkemisen jälkeen en pysty näkemään Quimin matskua näkemättä leijonaa. Siinä on osattu viestiä se ”muu” niin, että se viesti tukee sitä kokonaisuutta, samalla tavalla kuin musiikki tukee kokonaisuutta. En sitten tiedä onks se sitten taidetta vai tukeeko ne muut elementit vaan dokumentaarista kerrontaa? En silti näe, että skedeleffa olisi taidetta, vaikka visuaalisesti ne voi olla tosi kauniita. Skeittivideossa on aika selkeää, mitä tunteita siinä yritetään välittää, kun taas vaikka videotaiteessa se ei ole selkeää.

Onko skedeleffa teille siis ensisijaisesti dokumentaarinen media? 

J: Ensisijaisesti kyllä. Otto Taimela sanoi hyvin, että skeittileffa on sille kuin päiväkirjaa ja siihen mielipiteeseen mä voin yhtyä. Skeittauksen kuvaamisen ansiosta muistan kaikki kesät viimeiseltä 15 vuodelta. Pohjimmiltaan sitä kootaan omalle porukalle ja se on alusta, missä voi toteuttaa itseään, kuten myös skeittauksessa. 
M: On se mun mielestä todella tärkeää, että päästään tekijöiden henkilökohtaiselle tasolle. 

Puhutaan sitten vaikutteista ja muista leffoista. Mikä oli ensimmäinen sellainen skedeleffa, joka iski syvemmällä tasolla, eikä pelkästään skeittauksen kannalta? 

M: Numero #7 videoarvioissa oli Realin Real to Reelin ja Foundation Art Barsin arviot, ne sai molemmat 10 pistettä. Meillä oli Tommin kanssa Real to Reel, joten ton arvion takia mä etin Art Barsin käsiini. Realissa oli yhdistetty täydellisesti skeittaus ja soundtrack,  mutta muuten sen leffan toteutus oli aika pelkistetty. Art Barsissa oli taas käytetty paljon kaitafilmiä ja matskujen värimaailma oli tosi mieleenpainuva. Se oli eka sellainen leffa, mikä kolahti visuaalisesti ja soundtrackiltään heti ekasta biisistä lähtien. 

J: Mulle vastaava oli Numeron välissä tullut DVD Strongest of the strange. Se oli eka sellainen leffa, jonka visuaalisuus ja musiikit aukes itselle tosi hyvin. Löysi uusia artisteja ja skedeys oli sellaista, mihin pystyi samaistumaan. Siitä tuli skedefiiliksiä ja se oli inspiroiva. Ymmärsin, että voi kuvata muutakin kuin vain skeittausta, että ja niitä yhdistämällä voi saada skeittauksen näyttämään mielenkiintoisemmalta.

Mitä tämän jälkeen, mitkä muut leffat on sellaisia, mitkä ovat vaikuttaneet? 

J: Pontuksen juuri ne kaksi ekaa erityisesti. Se on ollut niin laajaa tunteiden välittämistä ja niissä on kokeiltu rajoja sen suhteen, mikä sopii skeittileffaan. Sit Capturedit tietty, ne konkretisoi sen, että Suomessa skeitatataan ja siinä näki skeittausta tosi laidasta laitaan, kun jostain Pro Skate -koosteesta mentiin Timin Close Uppiin. Siinä tuli esiin skeittauksen kontrasteja. Ne on ollut kyllä mun lapsuudessa tosi isossa roolissa. Muistan, kun näin niistä akan  #3:n kaverilla, joka oli saanut sen Pro Skatesta yleisöön heitettynä. Mä en ees ekaan 5 minuuttiin tajunnut, että se oli Suomesta, kun en niin ymmärtänyt spoteista tai mistään mitään 11-vuotiaana. Sitten havahduin lukemaan tekstejä siitä ja siinä luki Mikko Valli ja se teki fs flipin ketjusta yli. Siinä oli Jantusen pätkä, Jaken & Henkan yhteispätkä ja Leivon pätkä. Ja kova Ponke’sin mainos. 

M: Suomessa varmaan ekoja itselle oli Capturedien lisäksi E-molli. Siinä oli hienoa se koko paketti. Graffat, kuvaus, editointi, DVD-kotelot ja ensi-illan järkkääminen oli kaikki tehty itse. Ville Jokisen Haze, yksi pysäyttävimmistä ensi-iltakokemuksista, mitä mulla on ollut. Ei ollut juuri mitään hajua mitä odottaa tän leffan suhteen, kunnes se sit ensi-illassa ammuttiin Mascotin kankaalle. Hienoa tässä on se, että kun kaikki kokopitkän leffan kuvaamiseen käytetyt ideat tulee nähtäväksi yhdellä kertaa, niin se on jotain mitä nettipätkillä tai instavideoilla on hankala saavuttaa. Ville on muutenkin ollut ihan omassa luokassaan leffojensa kanssa. Sit Laajasalosta oli yhdet Okko ja Late, jotka teki leffoja nimellä SWK. 2007 tuli niiltä sen niminen leffa kun Strobo. 

J: Se toimi myös sellasen James Reipas nimisen psytrance-bändin soundtrackina. Niillä oli oma nettisivut, missä oli oma playeri, jossa se leffa pyöri. Se ihastutti silloin 18-vuotiaana, kun pääsit hengaamaan 25-vuotiaiden kanssa ja kattoo miten ne tekee asioita ja saa vanhemmilta kavereilta kommenttia omista tekemisistä. 

M: Sit samoilta tyypeiltä oli myös ”Lama”, leffa, jonka ne teki 2009. 

J: Niiltä opittiin se, että pitää olla se DVD ja ensi-ilta. Ensi-illat oli melkoisen villejä tapahtumia, mitkä oli nuorena kiehtovia juttuja. Siellä näki paljon sellaista, mitä ei välttämättä olisi edes tarvinnut nähdä. Niillä oli samanlainen tiivis kaveriporukka kuin meillä, mihin kuului muitakin kun skeittaajia. Sitä kautta pystyi peilaamaan omia tekemisiä ja meistä on tullut sittemmin hyviä kavereita, ollaan vieläkin tekemisissä. 

M: No sitten on Lauri Sundbergin Ducks on a lake. Itselleni ainakin merkkipaalu suomalaisissa skedeleffoissa. 

J: Joo, se oli sellainen leffa, mikä tuli ihan sattumalta vastaan. Siinä oli sellainen salaperäisyyden verho. Mä pidän sitä itselle yhtenä merkityksellisimmistä skedeleffoista, koska se edustaa kaikkea sitä mistä mä skedeleffassa pidän. Sitä leffaa tuli katsottua ihan opiskelumielessä. En tiedä kuinka harkittua se kaikki on, mutta se näyttää vaan todella hyvältä. 

M: Kriden/Vesan In search of the ridiculous. Paljon hyviä ideoita yhdistetty nerokkaalla tyylillä. Sellanen maalaileva skedeleffa, tosi inspiroiva. 

J: Sit Procolsonait. Juicen tekele, joka oli tosi vaikea saada. Ajaton skedeleffa. Se toimi samalla tavalla kun Strobo soundtrackkinä tietylle artistille ja se pysy tietyssä kaavassa harkitun hallitsemattomasti alusta loppuun. Monesti kaavat on tönkköjä, mutta jos sä osaat rikkoa sen taitavasti, niin sitten syntyy tämän kaltaisia helmiä. 

M: Siinä partit menee silleen limittäin, ne siirtymät on tosi täydellisiä. 

J: Sit Where is molly. Tästä en myöskään tiennyt sen nähdessäni mitään. Silloin se viesti mulle siitä, että ei tartte olla aina parasta matskua vaan pelkkä skeittauksen kuvaaminen voi olla itsessään tosi hyvää materiaalia. 

Olitteko nähnyt Dogeja ennen tätä? 

J: En ollut, Jätti Max suositteli mulle, että kannattaa katsoa kaikki muutkin Dogit, jos vain saan ne käsiini. Se, että näki jotain Jussbaa, Artoa ja Geoff Rowleytä samassa leffassa ja aika samanlaisilla matskuilla, oli mullistavaa. Mun mielestä Where is Molly on aika täydellinen kaverileffa. 

J: Sitten tietysti Strobeckin YouTube-kanava. Ne VX-editit mitä siellä oli. Mikko linkkasi mulle sen ja huomasin, että nää oli sellaisia mistä pidän, koska niissä oli kuvattu paljon muutakin mielenkiintoista kuin vain skeittausta. Strobeck osaa tuoda tunteet esiin omalla kuvaustyylillä ja saa näyttämään skedeyksen siltä mitä se oikeasti on, eli vaikeata mutta kivaa. Mun mielestä yks tärkeämmistä kuvaajan tehtävistä on näyttää, mitä se tempun päälle saaminen vaatii. Se, että näyttää sitä prosessia, jopa sitä, että temppu ei mene lopulta päälle.

Nää kaikki taitaa olla sellaisia, mitkä on vaikuttanut meihin eniten, ehkä ennen 25:ttä ikävuotta. Tuolta on paljonkin asioita, joita olen vaikka kokonaisuutta miettiessäni tuonut omiin leffoihin eteenpäin. Nämä kaikki on varmasti vaikuttanut mun identiteetin rakentumiseen skeittaajana ja videon tekijänä. 

Mikko Lehtosen lipslide, Mikko Björk kuvaamassa

Joo, kyllähän tossa yhtymäkohtia näkee. Jos miettii vaikka Timin töitä verrattuna sen päivän skedemediaan, joka oli sitä, että tuodaan studio kadulle valoineen kaikkineen ja yritetään saada temput näyttämään mahdollisimman isoilta yksittäisiltä megasuorituksilta. Tavallaan hullua, että generaattorin raahaus kadulle oli silloin jonkinlainen standardi, mitä ei vois kuvitellakaan tänä päivänä. Mut Timin tyyli tehdä silloin 2000-luvun alussa oli jo aika dokumentaarinen ja Timi teki ihan sitä samaa mitä myöhemmin alettiin tekemään tosi monissa jenkkipätkissä. 

J: Dogit symboloi mulle sellaista oikeeta kaverileffaa, missä kaikki skedee tasosta riippumatta. Samoin myös Casper Cinemat. Jos voi sanoa, niin mulle tulee usein meidän omista jutuista mieleen jotkut Dogit. En missään nimessä sano, että meidän leffat näyttää Dogeilta, vaan se vain viestii mulle siitä, että tää on selvästi kaverileffa. Dogit on ollut mulle ensikosketus siihen, miltä kaverileffa näyttää. Siihen ehkä liittyy se, että kaikki näytetään sellaisenaan kuin se on, eikä sitä vääristellä tai hävetä. Kaikki nämä on jo lähes standardeja nykypäivänä skeittivideoiden suhteen ja se on tosi hyvä asia, koska skeittivideosta saa enemmän irti, jos siinä on asioita joihin voi jollain tasolla samaistua.

Onko teillä on tullut fiiliksiä siitä, että kun jengi puhuu nykyään että 20 minuuttia on maksimi skedeleffan pituus, niin ootteko tekemässä kompromissejä tämän suhteen? 

J: Jos puhutaan vaikka edellisestä leffasta ja siitä, kun tajusi, että nyt tästä on tulossa totuttua pidempi, niin kyllä se tuo enemmän vastuuta siihen. Sun pitää saada mielenkiinto kantamaan koko leffan läpi. Se pitää saada toimimaan niin, että pituutta ei edes huomaa. Ei olla oikeastaan ikinä mietitty katsojan miellyttämistä tai yritetty antaa jokaiselle jotain, et kyllä me ensisijaisesti tätä tehdään ystäväpiirille. Ne matskut on siinä yhteydessä tärkeitä meille ja kavereille. Ne on muistoja ja katsojat on monesti niitä kenen matskuja siinä on. Meillä ei sinällään ole mitään todistettavaa kaveripiirin ulkopuolelle. Kun ei ole odotuksia tai mitään menestymisen pakkoa näiden kautta niin ei se aseta myös mitään paineita. Kyl siitä viime leffastakin karsittiin joku 10 minuuttia matskuja pois ja sen jälkeen tajusi, että nyt tää on tässä, eikä tätä pysty enää lyhentämään ilman, että kokonaisuus kärsii. Kun se oli valmis, niin siitä tuli just sitä mitä toivottiinkin. Mulle ei sillä pituudella ole väliä vaan sisältö ratkaisee aina.

M: Se kertoo kumminkin sen meidän käyttämän ajan siihen leffaan, ei kirjoittamattomien standardien pidä antaa rajoittaa sitä minkälainen skedeleffasta tulee. 

Tuleeko palattua vanhoihin leffoihin tai katsottua niitä usein uudestaan? 

M: Harvoin, mutta kyllä niitä tulee katsottua.

J: Lähinnä silloin, jos pitää näyttää jollekin, kuka ei ole aiemmin nähnyt. Yleensä uusin projekteihin ei tietoisesti tule tuotua vanhoista leffoista mitään, vaan se on aina uusi projekti mistä lähdetään. Jotkut asiat on silti sellaisia, että ne ei tunnu muuttuvan, ja tuntuu oikealta ilmaista ne silloin lähes täysin samalla lailla kuin aikaisemmissa tekeleissä. Se syntyy automaattisesti ja tuntuu heti oikealta. 

M: Ei leffan teon kannalta tule palattua, mutta ehkä sen tekijäkaartin kanssa tulee palattua välillä ja musiikkien kautta tulee myös palattua. Monet biisit on sellaisia, mitkä jää elämään siitä leffasta myöhempäänkin elämään.

Pystyttekö kuuntelemaan biisejä editoinnin jälkeen vai tuleeko yliannostus? 

J: No ei ainakaan heti sen jälkeen, mutta kyllä siitä biisistä tulee jälkikäteen mieleen hyviä muistoja. Kyllähän se biisi muistuttaa siitä ajasta ja niistä ihmisistä kenen partissa se on. Omasta mielestä biisi on hyvä, kun sä pystyt kuuntelemaan sen vielä uudestaan sen jälkeen, kun sitä on editissä hinkattu ees taas pitkän aikaa. Siitä syntyy silloin sellainen klassikko itselle.

Kysytään vielä leffojen typografiasta, teillä on ollut se puoli aina kunnossa, kun aika moni muu hyvä leffa sortuu siihen, että sen merkitystä tajuta. Kuinka tietoista tämä on?  

J: Ei siinä sen kummempia, pari vuotta sitten etsin fonttia, joka olisi ajattoman ja arvokkaan näköinen. Kiinnitän kyl paljon huomiota ulkoasuun ja teksteihin videoissa ja julkaisuissa, et kyl se mulle on sellainen juttu mihin leffa ei saa kaatua. 

No, ensi-ilta lähestyy, mikä se merkitys on teille? 

J: Sen merkitys on kyllä iso ja se on osa sitä leffa, et minkälaisessa paikassa ja tilanteessa sä haluat näyttää sen. Et onko se osana jotain muuta ensi-iltaa, vai omana leffanaan. Oman leffan ensi-ilta jännittää aina. Se on hyvä tunne, kun sä näet ne ihmiset saapumassa sinne tilaisuuteen. Skeittileffan teko prosessina on mulle valmis vasta, kun leffa on näytetty onnistuneesti loppuun ensi-illassa. Leffan päätyttyä sä toimit kasvoina sille tekeleelle ja olet täysin alasti kaiken kritiikin edessä. Pitkän projektin jälkeen, jolle toisinaan on annettu kaikkensa, voi palautteen otto heti prosessin loputtua olla hyvinkin jännittävää. Vaikka kuinka väittäisin ettei ole mitään todisteltavaa kenellekään, niin silti palautteen vastaanotto saattaa silloin ahdistaa. Vaikka lopputulokseen olisikin tyytyväinen, niin siinä tilanteessa se on silti vielä itsellekin niin uusi asia, ettei oikein osaa katsoa teosta kriittisesti ulkopuolisin silmin. Kauneus on yleisön silmissä tässäkin tilanteessa, ja palautteella on tietysti iso rooli.

M: Nettipätkissä se tekijän osuus ei niin välity kuten ensi-illassa. Ensi-illassa on hienoa se, että on joku kiinnekohta mitä kohti mennään. 

J: Joo, jos sä vielä saat DVD:n ja muut valmiiksi ensi-iltaan niin se on se päätepiste tietylle prosessille. 

Mikä teille sitten on lopulta se DVD:n merkitys?

J: Vaikka mä en niinkään keräile skeittivideoita, niin kyl sillä fyysisellä kopiolla on mulle iso merkitys. Mulle fyysinen kopio konkretisoi jollain tavalla sen kaiken leffan eteen tehdyn työn. Kokonaisuus on helpompi välittää fyysiseltä kopiolta, kun sulla on just ne kannet ja kaikki. Parhaassa tapauksessa pääset vielä tapaamaan sen henkilön, joka sen tekeleen haluaa. Voit jutella siinä ja olla kasvot omalle työllesi. Sitten se on siellä hyllyssä toisten skeittivideoiden kanssa omassa arvossaan valitulla paikallaan, osana historiaa jos niin voi sanoa.

Skedekuvauksen myötä pystyn muistamaan tapahtumat viimeiseltä 15 vuodelta. Se toimii itelle sellasena muistivälineenä omasta nuoruudesta, joka ei tule ikinä takasin ja haluan sitä kautta tehdä ehkäisevää työtä sen eteen, ettei ne kallisarvoiset ajat ikinä unohdu.  

Petrus Marttila crooked. Kuva: Tommi Björk

City of Satan trailer from Jaro Serlas on Vimeo.

Lisää RPD leffoja ynnä muuta löytyy Jaron Vimeo-tililtä

Keskustele Facebooksissa