Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Flow Festival 2017

28.08.2017 / Toimitus

Raportti tämän vuoden Flow Festivaleilta. It was all good in da Suvilahti hoods


Epävakaaseen säähän mahtui joka tapauksessa tutulta tuntuvia tähtihetkiä.

Flown tämän vuoden puhutuimpia aiheita olivat jälkikäteen valitettava lauantain myrsky, sekä epäselvyydet koskien naispuolisen tiskijukkaan kohdistuneista voimankäyttömenetelmiä. Kumpikin tietty valitettavia sekaannuksia. Emme keskity tässä yhteydessä kuitenkaan spekuloimaan taloudellisia vaikutuksia tai vakuutusoikeudellisia yksityiskohtia, koska Flow-viikonloppuun mahtui myös aitoja tähtihetkiäkin.

Itse odotin Flowlta eniten Juan Atkinsin aka Model 500:n perjantaista keikkaa, jossa kiinnosti erityisesti miten Atkins aikoo keikan toteuttaa. Ratkaisu ja kokonaisuus oli kaksijakoinen. Toisaalta oli mahtavaa kuulla varhaisajan Cybotron-yhtyeen klassikkoraitoja kuten Cosmic Cars tai Clear, toisaalta hänen ja DJ Skurgen (Milton Baldwin) tavan rakentaa keikka valmiiden taustojen varaan, johon he soittivat toki syntetisaattorilinjat päälle, olisi voinut ratkaista toisellakin tapaan. Itse Model 500-aliaksen No Ufos:in kaltaiset klassikot tuntuivat kuitenkin riittävän varsiin hyvään mieleen jälkikäteen ajateltuna. Uudempi esitetty tuotanto istui kokonaisuuteen myös varsin hyvin.

Aphex Twin tarjosi sen mitä osattiin odottaa eli visuaalisen shown, josta joutui kuuntelemaan kyllästymiseen asti spekulointia koko loppuviikonlopun ajan. Internetistä nähtyjen konserttien perusteella kaikkia keinoja ei Richard D.Jamesilla tuntunut tässä suhteen olevan kuitenkin tarjolla. Lisäksi Runeberg-visuaalit olivat tuttua flirttailua kulttuuristen referenssien kanssa, jota hän harjoitti jo Ilosaaressa vuosikymmenen alussa (tuoden muun muassa vuoden 2011 MM-leijonien kuvan photoshopattuna omalla naamallaan). Miellyttävää keikassa oli kuitenkin miten James nojasi keikkansa alkuaikojen R&S-tyyliseen materiaalin, ilman drum’n bass tai IDM-kikkailua. Toisaalta puolessa välissä kuultiinkin jo klassisen suurenluokan elektronisen musiikin festivaaliartisti- syndrooman tapaisesti Energy-taajuuksilta tuttua materiaalia. Joka tapauksessa Lapin Kulta Red Tentin akustiikka oli Aphex Twinin keikkaan surkea, alapäät kuulostivat valitettavan vaisuilta.

Lorenzo Senni todisti jo toista kertaalleen Helsingissä, minkä takia hänen ymmärrystään äänestä ja käsitystään musiikista arvostetaan eurooppalaisia taidetapahtumia myöten. Sennin käsitys musiikista jakaa rave- ja teknokulttuurin teknologisesteettiset osatekijät, mutta liikkuu jossain tonaalisen ja atonaalisen, myös japanilaista harmoniakäsitystä muistuttavan kokonaisuden alueilla. Tämän voisi selittää sen, minkä takia Senni ei pahemmin käytä rumpukoneita tai rytmejä teoksissaan. Senni oli energisempi kuin viimeksi Kaiussa, mutta kokonaisuutena keikka oli varsin samaa muotoa noudattava.

Lauantain myrskyn valitettavimmat vaikutukset näkyivät perutulla Front 242:n keikalla. Päivällä sen sijaan oli mahdollisuus todistaa aitoa taidemusiikkia Midori Takadan keikalla Other Sound-tilassa. Ukkosta edeltävä hiostuneisuus tuntui salissa asti ja tuli kirottua pariinkin otteeseen, että vaihtopaita ei ollut tullut kassiin matkaan. Takada rakensi keikkansa tyylikkäästi vuorotellen melodisten perkussiosoittimien ja raskaampien lyömäsoittimien; lautasten, patarumpujen ja gongin välillä. Paikoitellen keikkaa voikin luonnehtia pikemminkin tanssi- tai performanssiesitykseksi musiikillisten elementein. Takada ei myöskään rakentanut kokonaisuutta liikaa tunnetuimman levytyksensä The Looking Glass varaan, vaan toi ennakkoluulottomasti tuntematonta materiaaliaan (tai improvisaation nojaavia kappaleita) kuultavaksi. Lähes puolentoistatunnin keikka oli paikoitellen raskas (fyysisesti), mutta kokonaisuutena hyvin rikas. Takadan keikkaa voi hyvinkin pitää omissa papereissa yhdestä hienoimmista keikoista Flown historiassa.

Sunnuntain ohjelmistosta lienee syytä todeta, että en ymmärrä mihin Ryan Adamsin suosio perustuu. Yritin ymmärtää, mutta en edelleenkään tajua muuta syytä, kuin että Adamsia voi pitää keskivertona Springsteen-kopiona tai ”Ryan Adamsina, ei Bryan Adamsina”. Selityksenä lieneekin klassiset samaistumisen efektit, mitä kulttuurintutkimuksessa viljellään. Jotkut ihmiset haluavat kuvitella olevansa keski-ikäisiä, eronneita, rock’n roll musiikista-pitäviä miehiä ja samaistua epätoivon tuntemuksiin. Ihmismieli on masokistinen. Vince Staplesin keikka sen sijaan jätti positiivisen fiiliksen. On kiinnostavaa miten Yhdysvaltojen länsirannikon hip-hop on tuotannollisesti muuttanut vuosikymmenessä muotoaan Staplesin ja Kendrick Lamarin kaltaisten artistien kautta. Joku totesikin osuvasti, että ”Kenrdick ja tää toi reppuräpin Comptoniin”.  

Frank Oceanin tuotantoa en ollut ennen sunnuntai-iltaan juuri perustavasti kuunnellut. Annoin avoimena mahdollisuuden keikalle odotellessa Mr.Fingersin keikkaa ja pakko myöntää, että kyllä kannatti. Oceania voi pitää monella tavalla hyvin modernia tavalla ilmentää kaupallista pop-musiikkia. Kuinka tuoda aidosti omat ajatukset ja iho kuultavaksi omine turhautumisen tunteineen. Myös taustalla soinut jousiorkesteri loi Spike Jonzen vastaavien visuaalien ohella tunnelmaa. Kuunneltuani kymmenen kappaleen verran siirryin kuitenkin päättämään viikonlopun Mr.Fingersin keikalle Zalando Black Tenttiin. Larry Heard aka. Mr Fingers teki kaiken lähes täydellisesti antaen musiikin puhua puolestaan ilman sen kummempia turhia välihöpinöitä. Heard ei rakentunut kokonaisuutta liikaa Mystery of Loven kaltaisten hempeiden klassikoiden varaan, vaan uskalsi niin sanotusti ”tuupata” myös tuotannollisesti yksinkertaisempaa varhaista autenttista ja yksinkertaista chicagolle tyypillistä house-tuotantoaan 303-linjoin.

Yhteenvetona voisi todeta, että yksittäiset hetket jäävät festivaaleista kyllä aikaisempiin verrattuna mieleen. Haastavat sääolosuhteet kuitenkin jättävät aukon, jossa festivaali ei yksittäisenä aikaisempien yli ikävä kyllä nouse. Säällehän ei tosin mitään voi, joten toivotaan ensi vuonna jälleen aurinkoa. Tosin, jäi tämä ainakin mieleen. Varmasti kaikki myrskyn kokeneet muistavat tämän vuoden Flow-festivaalin. 

Ensi vuonna uudestaan.

-Joonas 

Teksti: Joonas Pulkkinen   Kuvat: Mikko Kempas

Litku Klemetti 

 

Oranssi Pazuzu oli livenä todella positiivinen yllättäjä. Oikein toimivaa psykedelista black metalia ja jumitusta. 

The Black Lips huolehti festareiden garage rock annista mallikelpoisella suorituksella. 

Veli-Matti O Äijälä & The Kolmas, eli Terveet Kädet Äijälän konemusiikkiosastoa. 

Mc Taakibörsta kuljetti lavalle myös legendaarisen Raimon. 

Lauantaina pidettiin perinteeksi muodostuneet skedesessarit parkilla. Ville Lepistö fs air.  

Liitonmies Karvonen & stalefish lauantain skedesessareilla.

Antero Nuutisen käsityötä valaistuna. Saman miehen kädestä on lähtöisin Hang Upin uusi logo. 

Kube oli suomirap-osaston parhaimmistoa. 

Death Grips ei jättänyt kylmäksi. Äärimmäistä fyysisyyttä ja kumartelematonta soundia. Ainutlaatuinen esiintyjä. 

Ceebrolisticsin "paluu"keikka oli festivaalien parhaimmistoa. Ceebrot eivät pelkästään menneen nostalgian aallolla, vaan vanhoistakin biiseistä tehdyt versiot toimivat aivan tässä päivässä. Mukana kuultiin myös ennenkuulematonta materiaalia. 

DJ Anonymous ja Jaako Hurme - Strictly ysäri R'N'B setti oli loistavaa hittihurmosta. Varmasti Flown bile-osaston parhaimmistoa. Tunnelma oli 10/10.  

Vince Staples oli yksinkertaisuudessaan mahtava. Vain mies ja mikki. 

Princess Nokia venytti mm. käsitettä siitä mitä rap-keikalla voi tehdä. Vokaalit vedettiin hyvin peittelemättä taustanauhan päälle, tämä tuntui olevan päivän trendi parilla muullakin keikalla. 

www.flowfestival.com

Keskustele Facebooksissa