Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Krautrock - Lyhyt oppimäärä

10.08.2017 / Toimitus

Jussi Toropaisen katsaus krautrockin merkittävimpiin albumeihin. Julkaistu alunperin lehdessä 1/2017 


Krautrock on terminä hieman hankala, koska alunperin sillä kuvailtiin 60-luvun lopun ja 70-alun länsisaksalaista kokeellista musiikkia brittilehdistön toimesta. Nimi juontaa juurensa pilkkanimestä kraut (sauerkraut, hapankaali), joilla britit saksalaisia toisen maailmansodan jälkeen kuvailivat. Kyse olikin enemmänkin skenestä (tai skeneistä, koska eri alueiden bändit eivät aluksi olleet tietoisia toisistaan), jonka alle mahtui musiikkia aina Tangerine Dreamin unenomaisesta syntetisaattoripulputuksesta Faustin klaustrofobiseen kirskunaan. Tämän ajan länsisaksalaiset muusikot eivät itse termiä käyttäneet ainakaan BBC:n laadukkaan ”Krautrock: The Rebirth of Germany” dokumentin perusteella. 

Ensimmäinen kerta, kun länsisaksalainen yhtye tietääkseni käytti termiä kuvaamaan musiikkiaan, oli vuonna 1973, kun Faust nimesi aikaisempaa materiaaliaan huomattavasti helpommin lähestyttävän neljännen albuminsa ”Faust IV” ensimmäisen kappaleen (luultavasti sarkastisesti) ”krautrockiksi”. Nykyään leimaa taas saatetaan lyödä lähes jokaiselle Neu!-yhtyeestä vaikutteita ottavalle, junnaavaa ja tasaista (motorik beat)-rumputyöskentelyä sisältävälle psykedeeliselle rockbändille, jonka musiikki menee normaalia kokeellisemmalle puolelle. 

Nykyisiä suosittuja krautrock-bändejä ovat esimerkiksi berliiniläinen Camera, joka luottaa improvisaation voimaan, sekä sävelletympää materiaalia tuottava chileläinen Föllakzoid. Suomalaisista bändeistä termillä on kuvailtu esimerkiksi Circleä ja KXP:tä. Tämä juttu kuitenkin keskittyy ”genren” alkuperäisiin bändeihin.

Listaan tähän viisi LP:tä alkuperäisen krautrock-aallon tärkeimmiltä yhtyeiltä. Yhtyeitä olisi huomattavan paljon enemmän, joten lista painottuu lähinnä omiin suosikkeihini. Levyt eivät ole paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä. 

 

Neu!: Neu! 



Vuonna 1971 düsseldorfilaisen  Kraftwerkin sivuprojektina perustetun Neu!:n  1972 ilmestynyt eponyymi debyyttialbumi on monen mielestä se ”the” krautrock-levy.  Bändi onkin nykyisen neo-krautrock-skenen suurimpia vaikuttajia. Michael Rotherin ja Klaus Dingerin yhtye menestyi omana aikanaan kohtalaisen huonosti, mutta siltä on ottanut vaikutteita lukematon määrä yhtyeitä post-punkista Hawkwindiin. Neu!:n musiikki on lähinnä instrumentaalista rummut/kitara/basso/satunnainen syntetisaattori/nauhaloop-efekti-junnausta. Yleensä pysytään duurissa, ja siinä mitä tehdään todellakin pysytään. Kappaleiden eri osat ovat erilaisia lähinnä nyansseiltaan, eivät sointukierroiltaan. Neu! kehitti myös rumputyylin ”motorik beat” , joskaan he eivät itse sitä termiä koskaan käyttäneet, joka on nykykrautin perusta.

 

Can: Ege Bamyasi



Vuonna 1968 perustetun Canin 1972 julkaistu neljäs albumi ”Ege Bamyasi” viekin tyylisuuntausta aivan toiseen suuntaan. Huippumuusikoista (lukuun ottamatta sen aikaista laulajaa Damo Suzukia, joka on kertonut, ettei muista Can-ajoista juuri mitään liiallisen yrtin ja psykedeelien käytön takia) koostuneen yhtyeen musiikki on villiä, rytmikästä ja sinkoilee joka suuntaan. Rytmiikka on monimutkaista, kulmikasta, jazzista vaikutteita ottanutta ja todella groovaavaa. Bändin jäsenillä on taustaa klassisesta gypsy-musiikkiin ja siitä vielä jazziin. Jotenkin he nämä vaikutteet muunsivat ajan hengelle sopivasti uskomattoman tarttuvaksi kokeelliseksi psykedeeliseksi rockiksi. Tarttuvia komppeja, bassolinjoja, urkuja/syntetisaattoreita, psykedeelistä kitarointia ja laulua sekä yleistä häröilyä. Mitä muuta voisi toivoa? Suuri suositus, kuten kaikille muillekin listan levyille! Jotain krautrockin ja Canin vaikutuksesta myös nykyajassa kertoo se, että levyn kappale ”Vitamin C” soi jatkuvasti Netflixin hip-hopin synnystä kertovassa sarjassa ”The Get Down”. Hyvän breikin siitä saisikin, niin kuin monesta muustakin levyn kappaleesta.

 

Amon Düül II: Yeti



Amon Düül II:n toinen albumi ”Yeti” (1970) on yhtyeen ensimmäinen sävellettyihin kappaleisiin perustuva albumi. Vaikka se sisältääkin aimo määrän improvisaatiota, on ero huomattava yhtyeen ensimmäiseen, ”Phallus Dei” (Jumalan penis) nimeä kantavaan levyyn. 1960-luvun lopulla perustetun Amon Düül II:n jäsenet kuuluivat münchenilaiseen Amon Düül -nimiseen vasemmistoradikaalien taidekommuuniin, joka myös julkaisi jonkinlaisia musiikkituotoksia. Tästä syystä yhtyeen ydinporukka päätti jatkaa omaa musiikillista taivaltaan erillään muista ja lisätä nimensä lopun ”II”. Amon Düül II:n musiikkia on todella vaikea verrata mihinkään muuhun. Se elää täysin omaa elämäänsä jossain kaukana poissa. Välillä progerock-riffejä ja kohtalaisen ”normaalia” laulua, kunnes viulut ja teatraalinen oopperalaulu ottavat vallan ja vievät mielen aivan uusiin sfääreihin. Välillä taas kuulostaa kuin istuisi gypsy-karavaanin nuotion äärellä, ja sitten taas mennään psykerock-otteella. Kuuntele ja ihastu tai vihastu. Sen verran kokeellista tämä on. Mennään niin sanotusti syvissä vesissä.



 

Tangerine Dream: Stratosfear

Ahkerien länsi-berliiniläisten elektronisen- ja ambientmusiikin pioneerien Tangerine Dreamin kahdeksas albumi ”Stratosfear” (1976) on yksi yhtyeen helpoimmin lähestyttävistä, joten ajattelin listata sen tähän. Yhtyeen monilta levyiltä puuttuvat rytmi ja tarttuvat melodiat ovat tällä levyllä pinnassa. Koko bändin tuotanto on suositeltavaa tavaraa elektronisen musiikin historiasta kiinnostuneille, mutta jostain on aloitettava. Tällä levyllä, kuten monilla muillakin yhtyeen tuotoksista liikutaan varsin kosmiche-maaperällä. Muun muassa huoneita täyttävillä modulaarisyntetisaattoreilla, moogilla ja kitaralla operoivan yhtyeen soundeja muistuttavia presettejä voi nykyään ehkä löytää vst-syntetisaattoreista tai halpis-synan preseteistä, mutta jonkun ne on täytynyt myös keksiä. Vuonna 1967 perustetun kollektiivin ainoastaan ensimmäisellä levyllä vaikuttavan Klaus Schulzen materiaali kannattaa myös katsastaa.

 

Guru Guru: Känguru



Listan villikortti, Guru Gurun ”Känguru” (1972) ei ehkä monen mielestä ole samalla tavalla krautrockin suuri klassikko kuten muut jutun levyt, mutta kuuluu omiin suosikkeihini ja on monen muunkin mielestä varmasti klassikkoleiman arvoinen. LSD:llä ryyditettyä vasemmistolaista, free-jazz vaikutteista psykedeelistä rockia. Mistäs muualtakaan kuin Länsi-Saksasta. Musiikki poukkoilee oudoista psykedeelisistä jameista sirkusmusiikin kautta proto-hardrock-riffeihin. Vuodesta 1968 tähän päivään toimineen yhtyeen laulaja-rumpalin Mani Neumeierin erikoinen soittotyyli on myös arvostettu Euroopan jazzpiireissä.  

 

Teksti: Jussi Toropainen 

 

Keskustele Facebooksissa