Hangup – Skeittaus, elämä, viihde ja kulttuuri

Pulkkisen H2Ö -raportti, osa 2

19.10.2016 / Toimitus

Viimeinen kesä Turussa? – Kertomus henkisestä kasvusta, elämän ilon uudelleen löytymäsistä ja kuinka kahden euron Will Hunting päätyy Suomen mestariksi. Toisin sanoen, mitä Pulkkinen teki H2Ö:ssä ja yleisesti kesällä Turussa. Osa 2/2


Toiselle viikonlopulle Suomen Turussa olin asettanut kovat tavoitteet. Tämän takia olinkin järjestänyt asiani niin, että tulisin majoittumaan Hese-hotellin sijaan turkulaisen sallybandy-pelaajan ja hyvän tahtoisen hölmön air bnb-asunnossa, ilman että tämä tiesi yhtään mitään mistään H2Ö:stä tai Turku Moderneista. Pidin itseäni suorastaan nerokkaana. Tämä peliliike oli viisain sen jälkeen, kun opettelin aikoinaan fakie impossiblen. Tämä penthouse sijaitsi vielä oikein loistavilla pelipaikoilla, maailman eksentrisimmän pubin Daily Newsin välittömässä läheisyydessä ja kivenheiton päästä Humalistonkadusta, josta luonnollisesti ovat kaikki tiet auki Turun yöelämän paheisiin.

Minut oli Turkuun tuonut paitsi viime vuoden H2Ö:tä laadukkaammalle vaikuttanut taiteellinen ohjelma niin myös aito kilpailuvietti. Olin tullut hakemaan revanssin ja oikeuden Njassalta, joka vei minulta viime vuonna Bändikonseptoinnin Suomen mestaruuden. Tuo itseään rakastava, omahyväinen, taantunut ja vanha toimittajan pieru. Mutta vieläkin tätä tärkeämpi tehtävä minulla oli edessä vaalien Henry Charles Bukowskin muistoa. Minua pelotti, että joku korpimetsien rämeboheemi tulisi tekotaiteellisella annillaan ottamaan tittelin valittavasta Suomen Bukowskista ja käyttäisi sitä opportunistisissa tarkoituksissa hyväkseen. Koska kilpaileminen on luonnollisesti aina kaikessa fyysisessä muodoissaan rankkaa puuhaa, mutta vielä ennen kaikkea älynmittelöistä puhuttaessa, jopa vielä rankempaa, olin tarkoituksella laskenut alkoholin sietämiseen liittyvän toleranssitasoni valmiiksi alhaiseksi viikonloppua ja sen kisamittelöitä silmällä pitäen. Empiirininen kokemus kun on sattunut 28 elinvuoteni aikana osoittamaan, että paineensietokykyni on huomattavasti varmemmalla tolalla, kun viinapääni vastaavasti surkealla tolalla. Tämä näkyikin viikonlopun aikana siinä, että Dynamossa ts. ns. ”Dynkyssä” tuli oltua täysin vesilinjalla, nojaten tosin toisella kädellä seinään.

Ruissalon perjantai oli pelottavan hiljainen. Epävakaassa säässä oli pelottavampaa festivaalijärjestäjien näkökulmista festivaalikansan kato. Tämä oli nimittäin silminnähtävästi H2Ö:N kolmivuotisen historian aikana yksittäisenä päivänä alhaisin. Suurempi ongelma tuntui kuitenkin olevan festivaaliseurueeni kuohuviinin ostamiseen liittynyt liika innokkuus, sillä vielä 20 minuuttia ennen Suomen Bukowski- kilpailun alkua oli seurueellamme kaksin käsin lähes täysiä kuohuviinipulloja tyhjennettävänään. Bukowski-kilpailussa olin kuitenkin todellisessa terässä. Olin kirjoittanut valmiiksi henkilökohtaisen tunnustuksen Bukowskin nerokkaille lyyrisille taidoille. Runon, jota en muussa yhteydessä tulisi koskaan esittämään tai julkaisemaan. Olin myös kisan arviointikriteerien vaatimissa kriteereissä juuri sopivasti humaltanut. Se lisäsi itsevarmuuttani, sekä karismaa, joka varmasti vaikuttaisi itse esityksen uskottavuuteen. Bukowskin runojen pitkäaikainen suomentaja Seppo Lahtinen oli kääntänyt tapahtumaa varten uuden runon – ”Tyylistä”. Huomautin kisasuoritukseni aluksi, että Lehtinen oli kääntänyt jo runon toimittamassaan Bukowskin valituissa runoissa. Tämä oli sinänsä aiheellinen huomautus, tosin Lehtisen tunnustukseksi sanottakoon, että käännös oli uusi ja alkuperäiskielen runoa mukaillen pitempi. Suoritukseni meni pientä sammaltamista ja päälleni heitettyjä banaaninkuoria lukuun ottamatta oikein mallikkaasti. En kuitenkaan onnistunut voittamaan! Suomen Bukowskiksi valittiinkin ihana Emma. Myös toiseksi tullut oli nainen! Tämä kertonee, jotain suomalaisen macho-runouden tasosta. Voittaja oli kyllä tittelinsä ansainnut, kakkonen oli aivan hirveätä skeidaa. Tosin tässä yhteydessä pitää huomauttaa, että lyyrinen aines ei koostunut voittajan oman kielen nerokkuudesta vaan nimeltä mainitsemattoman tiskijukan voittajan siskolle lähettämistä rakkautta ja rakkauden epätoivoa uhkuvista tekstiviesteistä.

Itse perjantain ohjelmasta todettakoon, että uutta levyään valmisteleva Kiki Pau yllätti positiivisesti. Eniten festivaaleilla odottamani nuoruuden suosikkini Mercury Rev oli valitettavasti sitä, mitä yhtyeen viimeisimmät levyt ovat eli ärsyttävää kiekumista. Onneksi Liiteri saatiin tilana sykkimään tavalla miten se ei ollut hehkunut pari vuotta sitten todistetun Goto80:n keikan, kun [Commodore] Tero ja Stiletti-Ana vetivät tilassa omat live-vetonsa. Teron live koostui vanhoista klassikoista aina First Bloodista Cracker’s Revengen kautta tämän vuosikymmenen uustuotantoon asti. Stiletti-Ana sen sijaan on löytänyt omassa musiikillisessa tuotannossaan vaihteen transsahtavan ja konemaisen ääniestetiikan parissa, jossa on sijaa hyrrääville melodisille arpegioille ja herkälle kauneudelle! Suosittelen ehdottomasti tutustumaan miehen liikkeisiin.

Perjantain Dynkky-kokemuksen jäädessä varsin maltilliseksi, keskityin humaltumaan jo varsin varhaisessa vaiheessa lauantaita, ideoiden suomalaisen tiedepolitiikan tulevaisuutta Samppalinnanmäellä. Rohkaisin myös täällä tapaamaani Mallorcan korkearvoista poliittista edustajaa uusiin poliittisiin toimintamalleihin ja suunnittelin yleiseurooppalaisia toimintamalleja aatteellisen toiminnan levittämiseksi. Tämän korkealentoisuuden tuloksena havahduimme kostean ajatushautumoni kanssa, että bändikonseptoinnin Suomen mestaruus kisoihin on enää tunti! Olin jo uhonnut miten piimä poika Korkkula tulee saamaan kisassa kyytiä! Minulle olikin shokki, että kisassa oli tuomarina itse dj Mental Alaska. Jäin arvelemaan miten sekava konseptini TNT – Tietäjät, näkijät ja tulkit tulisi menestymään ja olisiko konseptin sisältämä suomalaisen musiikin raskassarja: A.W.Yrjänä, Timo Tolkki, Meiju Suvas, Marco Hietala ja Meiju Suvas Mental Alaskallekin liian raskas. Korkkula oli vuorossa ennen minua ja sai todella hyvät pisteet kärkeen konseptillaan, joka perustui oikeastaan minun omaan olemiseeni. Tällä tiedolla minun piti myöhemmin Vesan voittaessani lohduttaakin häntä – hänen olisi ollut syytä keskittyä enemmän itse musiikillisiin tekijöihin kuin minun preseensiini. Vesa tuli loistavaksi kakkoseksi ja vielä jälkeenpäin pyysi minua kirjoittamaan juttuun, että olisin sanonut että ”sinun olisi kuulunut voittaa.” No enpä sano vaan leijun omalla Suomen mestaruudellani!

Toisena päivänä H2Ö sai onneksi haalittua enemmän festivaalikansaakin Ruissalon kauniille merellisellä alueelle. Voi olla kenties, että Jättömaa Kouvolassa, Hori Smoku Helsingissä, Lappeenranta HC Fest ja muut mahdolliset kesäristiäiset ovat liikaa? Dungen kuitenkin todisti nykyvireensä ja soitti loistavan keikan päälavalla. Olo oli ylimmillään ja tuntui kun olisin ottanut aikamatkan seksuaalisesti ja päihteiden suhteen libeeraalille 70-luvun puolivälille. Tosin en varmaan Suomeen. Festivaalin kovin uusi tuttavuus oli Jyväskylästä ponnistava Litku Klemetti & Tuntematon numero. Tämä yhtye on sittemmin ilahduttanut energisellä lavaesiintymisellään muun muassa Merihaan ygösmenomesta Sir Oliverissa. Tyynyt oli lähes yhtä hyvä kuin toukokuisella Dynamon keikallaan (ks. arvostelu viime lehdestä), mutta ikävä kyllä yhtyeen jäsenten keikalle valitsemat paidat eivät olleet yhtään karismaattisia. 

Tämä iloinen viikonloppu ja minun Suomen Mestari huumani johti iloisiin voitonjuhliin Dynamoon, jossa aikasemmat puheet korjaten, kykenin juomaan jopa yhden siiderin! Esko Routamaa tai Dj Ricardo oli hyvässä vedossa (ei varmaa muistikuvaa kumpi soitti kumpanakin päivänä toim. huom.) ja levitin helsinkiläisen kaupunkikulttuurin ja elämän ilosanomaa kirjastojatkoilla juoksemalla edestakaisin Linnankatua ja huutaen Timo Santalan nimeä! Näin siksi, että jatkojen musiikki taisi olla bongattu hra Santalan omalta reggaeton-mixtapeilta. Olin Suomen mestari ja onneni kukkuloilla. Tämä ei varmasti ollut vieläkään viimeinen kesäni Turussa.

Teksti ja kuvat: Joonas Pulkkinen

 

Keskustele Facebooksissa